Milläköhän kaikilla eri määreillä Lähetyshiippakuntaa on luonnehdittu erilaisilla keskustelufoorumeilla? Minkä nimisiä leimoja sinuun tai minuun on isketty? Tai minkälaisiin yksinkertaistettuihin tyypityksiin itse olen syyllistynyt?
On perin helppoa pudotella erilaisia iskusanoja ja lokeroida niillä ihmisiä ja ryhmiä. Kuka ei olisi kuullut sanoja: korkeakirkollinen, matalakirkollinen, väljäkirkollinen, konservatiivi, liberaali, tunnustuksellinen, pietistinen, puhdasoppinen, skismaattinen, fundamentalistinen, uudistusmielinen, vanhoillinen… Vaikeampaa on pysähtyä ja katsoa, mitä käsitteiden takaa paljastuu käytännössä ja millaisista teologista lähteistä ne nousevat. On toki niinkin, että selvyyden vuoksi on välillä yksinkertaistettava, mutta silloin on muistettava, että osumatarkkuus huononee. Minkä leiman me sitten ottaisimme?
Korkeakirkollinen olen mielelläni, jos sillä tarkoitetaan Kristuksen todellisen läsnäolon, sakramenttien, liturgisen jumalanpalveluksen, paimenviran ja apostolisen kirkon ja sen rikkaan perinteen korkeaa arvostamista. Jos sillä tarkoitetaan anglokatolista virkaoppia piispallisesta seuraannosta, seurakuntalaisista etääntyvää pappisvaltaisuutta, seremonioiden korostusta sisällön kustannuksella tai ekumeenista kirkkoromantiikkaa, sitä en halua edustaa.
Matalakirkollisen nimeä kannan kernaasti, jos sillä tarkoitetaan luottamusta Raamattuun, maallikoiden eli kuninkaallisen papiston luovuttamatonta asemaa seurakunnassa, hätää sieluista, herätyssaarnaa, lähetysalttiutta ja henkilökohtaisen uskonelämän hoitoa. Mutta sellaiseen matalakirkollisuuteen en etsiydy, jossa laki ja evankeliumi julistuksessa sekoitetaan, kristityn vapautta rajoitetaan inhimillisin säädöksin, sakramenttien lahja käytännössä syrjäytyy, liturginen jumalanpalvelus arkipäiväistetään tai viihteellistetään, paimenviran lahjaa ei pidetä arvossa sekä seurakunnan ja kirkon merkitys kadotetaan.
Väljäkirkolliseksikin minua saa kutsua, jos sillä tarkoitetaan, että luotuisuutta ja tehtävää luomakunnassa pidetään arvossa, kristityn maallinen kutsumustyö nähdään jumalanpalveluksena ja diakoniatyö kuuluu seurakunnan tehtävään. Mutta kartan kuin ruttoa sitä nimeä, jos se merkitsee Raamatun auktoriteetin hylkäämistä opissa ja elämässä tai uskon ja epäuskon, kirkon ja maailman sekä taivaan ja helvetin rajan kadottamista.
Karismaatikko haluan myös olla, jos sillä tarkoitetaan elämää Jumalan suurimmasta armolahjasta, Kristuksesta, luottamusta rukouksen lahjaan, avoimuutta Jumalan hyvyydelle ja kaikkivaltiudelle sekä turvautumista Pyhän Hengen jatkuvaan apuun ja varustukseen seurakunnan rakentamisessa. Karismaattikkojen joukkoon en halua minua liitettävän, jos sillä tarkoitetaan Pyhän Hengen tehtävän irrottamista Kristuksen rististä, armonvälineiden ja armolahjojen sekä Jumalan ulkoisen ja ihmisen sisäisen sanan sekoittamista, ristinteologian kadottamista, tunteen ja kokemuksen nostamista uskon sisällöksi, jumalanpalveluksen muuttamista meidän ylistyspalvelukseksemme Jumalalle tai yhteiskristillisesti oppitunnustusten ja totuuden sivuuttamista rakkauden nimissä.
Puhdasoppiseksi tunnustukselliseksi luterilaiseksi minua saa nimittää, jos sillä tarkoitetaan, että Raamattu on niin selvä kirja, että siitä voi ja tulee johtaa terve ja oikea opetus, ja luterilainen tunnustus on raamatullista ja siten meidän julistustamme ja käytäntöjämme sitova oppi. Vaivaudun kovin tittelistä tunnustuksellinen, jos sillä tarkoitetaan kaiken – ja erityisesti naisten – vihaista vastustamista, tai että me olisimme itsessämme muita parempia kristittyjä, tai ettei meillä olisi opittavaa muilta kristityiltä.
Erilaisten leimojen iskemisten keskellä on mielekästä aina kysyä nimikkeiden sisältöä ja tavoitteita. Lähetyshiippakunnassa rukouksenani on, että voisimme kolmiyhteisen Jumalan armon varassa tarjota Raamattuun luottavan, laskelmoimattomasti luterilaisen, Kristusta kirkastavan, lakia ja evankeliumia julistavan, sakramenttien lahjoista elävän, liturgiseen jumalanpalvelukseen kokoontuvan, paimenhoitoa antavan, kuninkaallisen pappeuden varassa toimivan, rukouksessa elävän, arkikutsumuksia arvossa pitävän, kadonneita etsivän, rakkaudessa palvelevan, maailmanlähetyksestä vastuuta kantavan ja yhteisöllisesti kulkevan kirkollisen vaihtoehdon Suomessa. Tähän kutsun sinua mukaan!
Sillä lopulta tärkeintä ei ole, millä nimellä meitä kutsutaan tai olemmeko hyvässä vai huonossa huudossa. Tärkeintä on, millä nimellä Taivaan kuningas meitä puhuttelee. Silloin kaipaa vain yhtä leimaa, vesileimaa. Ratkaisevinta on, että Vapahtajan suusta saat kuulla ihanimmat sanat: Minun lapsekseni kastettu!
Juhana Pohjola
Hiippakuntadekaani
