”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, … riita, kateellisuus, vihat, …, lahkot, … ja muut sen kaltaiset.” (Gal. 5)
Piispa Risto Soramies
Lahkoutuminen kuuluu ”lihan tekoihin”, ja koska ”minussa, se on minun lihassani ei asu mitään hyvää” (Room. 7), on aiheellista varoa tässä myös itseänsä. Joskus Lähetyshiippakuntaa nimitetään lahkoksi, äskettäin Kirkon tutkimuskeskuksen Jussi Sohlbergin suulla. (Kotimaa24)
Lahko on joko teologisesti tai sosiologisesti eristynyt ryhmä. Jälkimmäisessä mielessä lahkon maailmankuva on jyrkästi me – muut -henkinen. Sillä on yleensä voimakas uskonnollinen ideologia ja selvä johtorakenne. Sitä voi hallita joko voimakas persoona tai tietty ajattelutapa. Lahkoon on helpompi liittyä kuin erota siitä. Lahkossa pelätään ulkopuolista tai oman väen painostusta.
Kirkkohistoriassa lahkolla tarkoitetaan kuitenkin harhaoppiin pitäytyvää uskonnollista joukkoa, joka usein on erkautunut kristillisestä kirkosta. Kirkko on joutunut alusta pitäen tekemisiin lukuisien hyvinkin vahvojen lahkojen kanssa. Paavali puuttui rohkeasti väärien opettajien toimiin. Apostoli, joka toisaalta kehotti kristittyjä keskinäiseen yhteyteen, näki tarpeelliseksi rajustikin varottaa vääristä opettajista. Gnoosis oli kirkon riesana useita vuosisatoja. Se esiintyi kristillisyyden puvussa, mutta opetti ”korkeampaa” tai ”syvempää” tietoa ja uskonnollista kokemusta. Jotkut karismaattisista piireistä muistuttavat gnoosista. Areiolaisuus kielsi Kristuksen jumaluuden, kuten Jehovan todistajat ja useat ns. liberaaliteologit nykyään. Areiolaisuus oli aika-ajoin voimakkaampi ja suurempi kuin kristillinen kirkko, vaikka esiintyi kristillisyyden nimissä. Lahkot torjuttiin ankarasti, eikä katsottu, että ”kaikilla on oltava tilaa moniäänisessä kirkossa”.
Sohlberg katsoo Lähetyshiippakunnan olevan lahko sosiologisessa mielessä. Kehotan häntä tutkijana tutustumaan messuihimme ja toimintaamme. Meille on helppo tulla ja meistä on helppo myös erota. Meillä ei ole pelättyä johtoa ja johtajaa, jota ei saisi arvostella. Kirkkojemme ovilla ei kuulustella tulijoita eikä lähtijöitä. Pappien päivillä keskustellaan vapaasti niin teologisista kuin käytännöllisistäkin asioista. Ne puolisensataa teologia, jotka kuuluvat Lähetyshiippakunnan työntekijöihin tai avustajiin, eivät tunne olevansa painostettuja. Seurakuntiamme ei pidä yhdessä pelko eikä painostus. Vapaus muodostaa oma vakaumuksensa on tärkeä aarre kristittyjen joukossa. Vakaumus ei tietenkään voi olla ilmasta temmattu, vaan Raamattuun ja sen synnyttämään tunnustukseen sidottu. Pappisvihkimyksessä pappiskandidaatit antavat suorastaan juhlallisen lupauksen sitoutumisestaan. Pappihan ei ole omalla, vaan Kristuksen asialla.
Suomen ev.lut. kirkkoa ei voi pahimmillaankaan pitää sosiologisena lahkona. Sen virallinen tunnustus ei oikeuta pitämään kansankirkkoa myöskään teologisena lahkona. Mutta kansankirkko valitettavasti opettaa uusia oppeja ja vaatii kuuliaisuutta niille. Tämä on lahkon merkki: Papit voivat kansankirkossa rauhassa kieltää kristinuskon perusoppeja, mutta kirkon omaksumia uutuuksia esim. virka- ja avioliittokäsityksissä on käytännössä pakko noudattaa. Piispat ovat julkisesti luopuneet kristillisestä avioliittoetiikasta hyväksyessään jäsenten ja papiston homoseksuaaliset tai muuten haureelliset suhteet. Ensiksi mainittu hyväksyttiin itse asiassa jo vuoden 2011 parisuhderukousohjeistuksella. Tässä mielessä kansankirkko on lahkoutunut ja eristynyt niin apostolien opetuksesta kuin maailmanlaajan kristikunnan uskosta.
Me rukoilemme, että apostolinen, luterilainen kristillisyys, jota Suomen kirkko on vuosisadat saarnannut ja opettanut, säilyisi lapsillemme ja lastenlapsillemme. Siksi kutsumme kristittyjä ja ei-kristittyjä messuihimme Jumalan sanan ääreen ja seurakuntiemme jäsenyyteen, emmekä kuvittele olevamme immuuneja millekään lihan teoille.
Risto Soramies
Lähetyshiippakunnan piispa
