Saimme surusanoman Oulusta. Piispa emeritus Olavi Rimpiläinen nukkui pois kotonaan tiistaina 3.12.A.D. 2019. Hän oli kuollessaan 82-vuotias.
”Elämässä kiinni – kuolema kannoilla” -Piispa Olavi Rimpiläisen haastattelu Pyhäkön Lampussa 5/2010.
Toimittuaan seurakuntapappina ja uskonnonopettajana Joensuussa hänet valittiin 1974 Kirkon koulutuskeskuksen johtajaksi. Siitä hän siirtyi Oulun hiippakunnan piispaksi 1979 ja toimi virassaan vuoteen 2000 asti.
Piispa Rimpiläinen viihtyi kansanomaisena piispana hiippakuntansa kirkkokansan keskuudessa, mutta erityisesti hän toimi ’pappien pappina’ eli piti läheistä yhteyttä papistoonsa. Tämän lisäksi häntä tarvittiin kokonaiskirkollisissa tehtävissä, mm. jumalanpalvelusuudistuksen aikaansaamisessa.
Olavi Rimpiläistä arvostettiin kaikissa herätysliikkeissämme. Siksi oli luonnollista, että hän nousi tunnustusrintaman kärkihahmoksi. Kun Maarian pappilaan kokoontumiseen lähettivät kutsukirjeen Simo Kiviranta ja Olavi Rimpiläinen 1.4.1975, alkoi siitä myös silloisen Kirkon koulutuskeskuksen johtajan Olavi Rimpiläisen vahva rooli ja valmius Paavalin synodin muodostamisessa ja toiminnassa. Asiakirjat kertovat joukon laajuuden, mutta yhä selvemmäksi näyttää tulleen vuosien kuluessa, että suuria linjoja ja käytännön järjestelyjä alkoivat hoitaa Simo Kiviranta, Olavi Rimpiläinen, Timo Holma, Anssi Simojoki ja minäkin yhtenä kilpitovereista. Monien tapaamisten ja kokousten tuloksena saatiin hiottua Paavalin synodin tärkein asiakirja Kirkon virka ja naispappeus (8.3.1976). Näistä kokoontumisista ja tunnustautumisista alkoi ”rakkaussuhde” Paavalin synodiin, mitä kaunista termiä Oulun piispaksi tullut Olavi on käyttänyt.
Erityisen tärkeiksi tulivat Paastonajan kirkkopäivät, joihin piispa Olavus osallistui säännöllisesti. Kilpitovereiden ja piispan puolesta rukoilijoiden määrä kasvoi nopeasti. Saimme Paastonajan kirkkopäiville ja muihin kokoontumisiimme tunnettuja ulkomaisia sielunpaimenia ja myös maallikoita ehkä juuri siksi, että piispa Olavi oli synodimme kärjessä.
Naispappeuden tultua hyväksytyksi Suomen ev.lut. kirkossa piispa Olaviin kohdistettiin koko ajan erovaatimuksia. Hän toisti jatkuvasti Pietarin klausuulin tapaan: ”Jos Jumalan tahto ja esivallan tahto joutuvat ristiriitaan, silloin on kuitenkin toteltava enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.” Media yritti johdattelevilla kysymyksillä saattaa ”’vanhauskoiset’ epätoivoiseksi. Mutta piispa Rimpiläinen kertoi, ettei hän vatvo näitä asioita mielessään: ”Minulla ei eläissäni ole ollut tie niin selvänä kuin nyt”, (Kotimaa, etusivu 25.7.89). Tämä oli tärkeä rohkaisu meille.
Olavi Rimpiläinen joutui monen muun kanssa toteamaan, että kirkolliskokouksen laatima ponsi, joka takasi ”vanhauskoisten” aseman kirkossa oli ”variksen vala”, kuten hän Perustan teologipäivillä hyvin selvitti. Hän näki tehtäväkseen saada edelleen kirkon apostolisessa opissa pysyviä pappeja Suomen Siioniin. Monet kutsumustietoiset nuoret teologit saivatkin pappisvihkimyksen Olli-piispan käsien alla. Niinpä hän monien muiden kutsui joulukuussa 1999 vastavalmistuneen teologian maisteri Juhana Pohjolan ”Oulun junaan” ja antoi virkamääräyksen juuri perustetun Suomen Luther-säätiöön palvelukseen.
Tunnustusrintaman taistelu Kirkon tuntomerkeistä Suomen ev.lut. kirkossa kuitenkin hävittiin raskaasti piispa Olavin ja hänen kilpitovereidensa ponnisteluista huolimatta. Niinpä uskollisena Jumalan sanalle piispa Olavi kunnioitetun piispattarensa Annelin kanssa siirtyi toimittamaan liturgista palvelustehtävää kirkon penkissä Lähetyshiippakunnan Pyhän Timoteuksen luterilaisessa seurakunnassa Oulussa. Monet kerrat hän lausui Herran siunauksen seurakunnalle messun lopuksi.
Apollonkadun pikkupappilassa käynnit loppuivat, säännöllinen kirjeenvaihtomme loppui, mutta kaikkein suurenmoisin jatkuu: taivaallinen liturgia riemuitsevassa seurakunnassa ja täällä ajassa taistelevassa seurakunnassa. ”Ja he sanoivat suurella äänellä: ’Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen:”
Sakari Korpinen