Luin jokin aika sitten israelilaisen kirjailijan Amos Ozin muistelmat. Kirja on nimeltään A Tale of Love and Darkness (Chatto & Windus 2004) ja kertoo kirjailijan lapsuudesta 40-luvun Jerusalemissa. Takakannessa sanotaan: ”Jos sinulla on enää kaksi päivää elinaikaa ja mahdollisuus tehdä vain yksi ainoa asia, niin lue tämä kirja. Et tule katumaan!”
Löysin Amos Ozin muistelmista suorastaan uskomattoman jutun: kirjailija nimittäin kehui kaksi suomalaista lähetyssaarnaajaa maasta taivaaseen, käyttäen siihen kuusi kirjansa sivua. En ollut uskoa silmiäni: juutalainen kirjailija ylistämässä kristillisen kirkon lähetyssaarnaajia — koko sanahan on Israelissa mitä hirvein haukkumasana.
Oz kertoo, miten kaksi suomalaista naista, Aili Havas ja Rauha Moisio, jäivät piiritettyyn Jerusalemiin Israelin itsenäisyyssodan aikana v. 1948. He olivat Ozin perheen naapureita. ”Nuo kaksi lähetyssaarnaajaa eivät lähteneet pois Jerusalemista, koska heillä oli voimakas tunne, että heitä tarvittiin siellä (a strong sense of mission). Itse Vapahtaja näytti antaneen heille tehtäväksi vahvistaa piiritettyjen mielialaa ja auttaa vapaehtoisina sairaalassa. Heidän mielestään jokaisen kristityn velvollisuus oli yrittää sovittaa sitä, mitä Hitler oli tehnyt juutalaisille — ja mieluummin teoilla kuin sanoilla.”
Naiset kulkivat pommitusten keskellä jakelemassa ruokaa ja vitamiineja naapuruston lapsille. He siteerasivat lohdullisia lupauksia profeetoista, seisoivat henkensä kaupalla jonottamassa vettä toisten puolesta ja niin edelleen. Jotkut ortodoksijuutalaiset sylkivät Ailin ja Rauhan jalanjälkiin, mutta nämä eivät siitä loukkaantuneet.
Oz jatkaa: ”Kerran keräsin rohkeuteni ja kysyin Aili-tädiltä: ’Kuka se Jeesus oikein oli?’ Tädin huulet värähtivät, kun hän sanoja hakien selitti, että Jeesus elää yhä vieläkin, ja hän rakastaa meitä kaikkia — aivan erityisesti niitä, jotka halveksivat ja pilkkaavat häntä — ja jos minäkin antaisin sydämeni täyttyä rakkaudella, hän tulisi sinne asumaan ja toisi tullessaan kärsimystä, mutta myös suurta onnea, ja että onni oikeastaan säteilisi juuri siitä kärsimyksestä.”
Tällaisena Amos Oz siis muistaa kuusikymmentä vuotta sitten kuulemansa vastauksen kysymykseen, kuka Jeesus oli. Ehkeivät ne Aili Havaksen sanat ihan noin menneet, mutta joka tapauksessa pojalle jäi Jeesuksesta positiivinen kuva.
9-vuotias Amos teki saman kysymyksen myös juutalaiselle sedälleen, joka oli tutkinut Jeesus Nasaretilaista ja kirjoittanut hänestä kirjankin. Kirjailija jatkaa suunnilleen näin: ”Sedän vastaus oli täysin erilainen kuin Aili-tädin, enkä minä tiennyt, miten saisin nuo kaksi Jeesusta sopimaan yhteen. Sedän Jeesus oli jyrkkä ja taistelunhaluinen, Aili-tädin Jeesus taas täsmälleen päinvastainen: hänhän rakasti erityisesti syntisiä ja niitä, jotka häntä pilkkasivat.”
Amos Oz näki vanhat lähetyssaarnaajattaret vielä kerran käydessään Helsingissä erään kirjansa julkistamistilaisuudessa. Vanhat tädit köpöttelivät puolisokeina kepin kanssa treffeille, ja millainen rakkaus heistä huokuikaan Amosta kohtaan! He lahjoittivat kuuluisalle kirjailijalle koko Raamatun hepreaksi ja suomeksi. Jos Ozia on uskominen, niin tuo lahja vedettiin esiin siitä samaisesta kassista, josta vuonna 1948 oli jaeltu vitamiineja piiritetyn Jerusalemin lapsille.
Vaikka Aili Havas ja Rauha Moisio eivät olisi tehneet koko elämänsä aikana mitään muuta kuin pysyneet piiritetyssä Jerusalemissa vuonna 1948, niin siinä olisi ollut heille tarpeeksi elämäntehtävää. Ja vaikka Aili ei olisi todistanut Jeesuksesta kenellekään muulle kuin tuolle yhdelle ainoalle pikkupojalle, sekin olisi ollut tarpeeksi. Sen parempaa muistomerkkiä hän ei olisi voinut saada kuin kuusi sivua epäitsekkään rakkauden kuvausta Nobel-ehdokkaan teokseen. Nyt noiden naisten rohkeudesta ja rakkaudesta tietää koko Israel, vieläpä koko maailma, ja kunnian siitä saa Jeesus. Halleluja!
Rakkaus ei koskaan katoa. Eivät nuo kaksi suomalaista lähettiä olisi voineet kuvitella hurjimmissa unelmissaankaan, että heidän rakkauden tekonsa huudettaisiin kerran katoilta koko maailman kuulla ja vieläpä Israelissa, jossa kristillinen kirkko on niin kipeästi positiivisen palautteen tarpeessa.
Vielä yksi kysymys lukijan pohdittavaksi: pitääkö lähetysjärjestön komentaa kaikki lähettinsä kotimaahan, heti kun tilanne jossakin maassa käy vaaralliseksi? Vai annetaanko niiden lähettien jäädä, jotka tahtovat jäädä, vaikka oman henkensä uhalla?
(Ystäväkirjeestä vuodelta 2007)
Mailis Janatuinen
Lähetyshiippakunnan vapaaehtoinen naistyöntekijä
