Minulla on ollut etuoikeus pitää ystäväni arkkitehti Erkki Pitkärannan kanssa ns. puhelinseminaareja. Olemme melkein joka viikko jo vuosien ajan keskustelleet jostakin kirjasta tai lehtiartikkelista. Pääosin keskustelumme ovat liittyneet pyhään uskoomme. Mutta Luther-säätiön hallituksen puheenjohtaja, tri Raimo Savolaisen uudelleen lanseeraama ”snellmanilainen sivistys” on innostanut meitä laajaan repertuaariin: historiaa, kuvataiteita, arkkitehtuuria, arkeologiaa, musiikkia ja niin edelleen. Minä olen yrittänyt myös tuoda esiin lintu- ja eläinhavaintojani. Nyt keskusteluissamme on ollut professori Seppo A. Teinosesta tehty elämäkerta.
Luettuaan kirjan Erkki esitti näkemyksen kolmesta profeetallisesta henkilöstä. Dogmatiikan professori Osmo Tiililä huomasi, että kirkkomme ajautuu vääjäämättä väärille teille ja jätti kansankirkon jäsenyyden. Hänelle riitti ”näkymätön kirkko”, mutta kuitenkin hän korosti ”Jumalan kansan” olemassaoloa. Hänen seuraajansa dogmatiikan professorina oli huippuviisas Seppo A. Teinonen, joka kahlasi kaikkien ekumeenisten kokousten asiakirjat läpi ja yritti löytää niistä ratkaisua luterikunnan kriisiin, mutta ei. Niinpä hän lähti Roomaan. Äitikirkko sai jäädä ja hän meni isoäidin luo, kuten hän ilmaisi.
Kolmas suuri profeetta oli teol.lis Simo Kiviranta, Teinosen arvostama assistentti teologisessa tiedekunnassa ja kirkon virkakomitean sihteeri. Hän etsi myös tosissaan apua kansankirkon kasvavaan kriisiin. Hän yritti löytää herätysliikkeistä yhteistä rintamaa, mikä johti Paavalin synodin ja Suomen teologinen instituutin syntyyn. Elättelimme Simo Kivirannan kanssa myös toivetta, että kirkkolain ponnen mukainen oikean kirkon tuntomerkkeihin ankkuroituva kirkollinen elämä voisi tulla hyväksytyksi vieläkin Suomen ev.lut. kirkossa, ainakin jossain seurakunnassa tai edes sen osassa. Ajoin myös hänen neuvomanaan Sisarenpoika-lehdessä henkilöseurakunta-mallia. Jopa rukoilimme, että oikeuslaitoksemme puoltaisi vanhan luterilaisen kirkollisuuden jatkumoa kirkkolain ponnen mukaisesti. Mutta Simo ymmärsi ja tunnusti kansankirkon kehityksen karmeudessaan. Jumalan sanan vastaiset ideologiat ovat saastuttaneet isiemme maan seurakunnat ja koko yhteiskunnan kuin lapsuuteni pitäjän Pyhän Henrikin Nousiaisten rikkoutunut likaviemäriputki. ”Lavian pyhien” perintö on jopa kriminalisoitu ns. piispa Heikan paperin jälkeen Suomen ev.lut. kirkossa.
Niinpä Simo avasi tietä reformikatoliselle eli tunnustukselliselle luterilaiselle Lähetyshiippakunnalle. Hänen profeetallinen opetuksensa painotti: on keskityttävä aitoon luterilaiseen messuun. Olen käyttänyt kotonamme vierailleelta piispa Jobst Schöneltä nappaamaani termiä: oikeat alttarit ja saarnastuolit. On myös löydettävä uudestaan Uuden testamentin opetus paimenesta ja laumasta ja sen mukainen seurakuntaelämä. Luther-säätiön työn pohjalta Lähetyshiippakunnan synty on Simo Kivirannan suoranainen elämäntyö. Vaikka ehdin olla vain muutamat vuodet vakituisesti Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan palveluksessa, se on ollut minunkin pappisurani pääjuttu!
Sekularisaatiosta, väärästä teologiasta ja myös meidän herätysliikkeittemme toimintakulttuurista johtuen kumpikaan kahdesta edellä mainituista ei ole ollut keskeistä kansankirkolle moniin kymmeniin vuosiin. Seurakunnat ovat maakunnan kokoisia, joissa on monenlaista virkamiestä. Seurakunnan aktiivijäsenkään ei tiedä, kuka on hänen pastorinsa. Kansankirkon vanhauskoiset juoksentelevat sinne tänne, jos jostain löytyisi naispapiton ehtoollispöytä. Heillä on edessään kuka kulloinkin – tai edes joskus – julistamassa armon evankeliumia ja jakamassa Kristuksen ruumista ja verta armonpöydässä. Täyttä kaaosta.
Prof. Osmo Tiililä ei ollut opettajani, vaikka hän johdatti kaksi pälkäneläistä sukulaistyttöään rippikoululeirilleni. Sen sijaan Seppo A. Teinonen oli opettajani. Voi olla, että hänen vaikutuksestaan kirjastooni tuli monta metriä Gongaria, Caselia, Semmelrothia, Ratzingeria, Hugo Rahneria ym. Keskustelin hänen huoneessaan useastikin. Mutta ennen kaikkea hänen kirjansa tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Riitta ja Seppo A. Teinosen Ajasta ylösnousemukseen on ollut dogmaattinen käsikirjani vuosikaudet. Sain jo käsikirjoitusvaiheessa hänen kirjasensa Kirkon uudistus ja naispappeus (1975). Olen seurannut hänen opetustaan: ”Kukaan vakavasti Raamattuun ja traditioon suhtautuva teologi ei voi suosittaa naispappeuden hyväksymistä.” Teinonen lahjoitti minulle usein omistuskirjoituksella myös käännöksiään, joista erityisen tärkeäksi tuli Pöhlmannin Dogmatiikan pääkohdat. Opetin Rauman seminaarissa yleisen teologian approbaturia. Oli hauska saada vuosien jälkeen yhteydenotto oppilaaltani, joka kertoi minun painottaneen Pöhlmannin kirjasta, että teologia, joka ei ole myös doksologiaa, ei ole teologiaa, vaan uskontotiedettä. Kun olin lisensiaattipubliikissa, Teinonen veti minut erilleen ja kyseli, mitä on olla pappina Naantalissa. Hän kuunteli, mutta sitten laukaisi: ”Papin tulee pyrkiä toimittamaan messu joka päivä.” En ole löytänyt tähän kuitenkaan uusitestamentillista perustaa. Ja erikoista on se, että pyhän uskomme totuuksista ajatukselliseen selvyyteen pyrkivä professori pääsi ilmeisesti itse vasta Espanjassa eläkeläisenä ”sisälle messuun”. Mutta mikä teki hänestä loppuvuosinaan mystiikan ihailijan? Se lienee selitettävissä ehkä psykologisilla tapahtumaketjuilla? Muuten en ymmärrä.
Tiililä, Teinonen ja Kiviranta ovat profeetallisia henkilöitä. Mutta mitä he ovat jättäneet meille kirjoitustensa lisäksi tänään? Tiililällä on Tiililä-seuransa. Teinosen ratkaisua ovat eräät ystävänikin seuranneet ja menneet paavin kirkkoon, joitakin on kääntynyt kreikanuskoisiksi. Mutta Kivirannan työ elää seurakuntaelämässä. Tuhansittain osallistuu Lähetyshiippakunnan messuihin joka pyhä. Kuitenkin näiden kaikkien kolmen joukot kuuluvat vähemmistöihin.
Kenen nimeä voitaisiin nostaa Suomen Siionissa suurimman joukon vetäjäksi? Arkkipiispojen Juva – Vikström – Mäkinen perässähiihtäjineen kuuluu siihen kirkonjohtajien murheelliseen joukkoon, joka ei ole pystynyt syvälliseen teologiseen pohdintaan. Heille on kyllä taputettu kovaa, mutta loppujen lopuksi heitä ei ole ottanut vakavasti muu kuin arvoliberaali media ja yleisuskonnollinen papisto. Yksi piispa täytyy nostaa aikamme kansankirkon suurimman joukon suunnannäyttäjäksi. Hän on piispa Eero Huovinen. Melkoinen dogmatiikan mies, erinomainen saarnaaja, taitava mediassa ja osaa tarvittaessa näyttää tunteensakin. Kaiken lisäksi hän osallistuu kunnioitetun vaimonsa kanssa messuun. Mutta miksi nimeän hänet sen joukon kellokkaaksi, joka on johtanut Suomen ev.lut. kirkon ekumeeniseen umpikujaan ja sisäiseen umpisolmuun?
Tällä kertaa turvaudun ’pitäjän uutisiin’. Olin pappina Naantalissa. Minulla on sieltä suuria muistoja. Moniakin uskossa vakaita, lahjakkaita seurakuntanuoria lähti teologiseen tiedekuntaan. Yksi heistä lähti naispapiksi ja on nyt kirkkoherra. Hän selvittää laajassa lehtihaastattelussa opettajansa Eero Huovisen vaikuttaneen hänen ratkaisuunsa: ”Silloin kirkon suuri valtavirta ymmärsi, ettei naispappeus uhkaa uskoa mitenkään.” Nyt tämä rakas seurakuntanuoreni, jonka vihin myös aikoinaan avioliittoon, tunnustaa: ”Kirkon pitäisi olla jäsentensä näköinen.” Jos näin on, mihin tarvitaan pyhää Raamattua, katkismusta, messua. Tai jopa siis pyhän Raamatun Kristusta?
Tähän se vie, kun dogmatiikan huippuprofessorikin punakynällä yliviivasi Uudesta testamentista Herran käskyn.
Sakari Korpinen
Pastori
