”Kyllä asia on niin, että kuka tahansa meistä menettää mielenterveytensä, ellei nuku”, sanoi edessäni istuva nainen tyynesti, ”onhan sinulla ollut tässä kaikenlaista.” Olin menettänyt yöuneni ja saanut ajan mielenterveystoimiston psykologille. Ajattelin silloin, ettei tässä mitään muuta ongelmaa olekaan, mutta tosiasiassa unettomuuteni oli vain yksi masennuksen oire muiden joukossa ja looginen jatko tähänastisen elämäni rankimmalle jaksolle.
Masentuneen, surevan tai muuten murtuneen kohtaaminen ei ole helppoa. Joskus olisi hyvä, että ihminen sanoisi edes jotain, joskus taas olisi parempi, että osaisi olla edes vaiti. Koulutuksesta surevan kohtaamiseen olisi hyötynyt vaikkapa se hautaustoimiston edustaja, jonka kanssa aikoinaan siirsimme kuolleen lapsemme sairaalan kylmiöstä hautausmaan ruumishuoneelle. Saattomatkan päätteeksi jäyhä mies yskäisi ja lausahti rohkaisevaan sävyyn: ”Kyllä se kuulkaa aurinko vielä risukasaankin paistaa!” Katsoimme mieheni kanssa toisiimme silmät täynnä epäuskoa. Siellä se aurinko loimotti parasta aikaa, mutta emme tunteneet sen valoa kuin lämpöäkään.
Minut valtasi vahva epäilys alan ammattilaisten osaamisesta ja päätin, että ensi tilassa on soitettava hautajaisia toimittamaan tulevalle pastorille. Mahtaisiko oppilaitospastorilla olla mitään aiempaa kokemusta lapsen hautaamisesta? ”Huolesi on täysin aiheellinen”, myönsi jo iäkäs pastori puhelinlinjan toisessa päässä. ”Olen kuitenkin urani ensimmäisten työtehtävien joukossa kastanut kuolevan lapsen. Sain silloin kollegaltani ohjeeksi, että lapsi tulee kastaa kuten Kuninkaan valtakunnan perillinen kastetaan. Olin ajatellut soveltaa samaa ohjetta myös tässä tilanteessa.”
Hautajaisten jälkeen, alkukesästä 2004, hautausmaalle alkoi ilmaantua myös Konginkankaan auto-onnettomuudessa kuolleiden nuorten seppelöityjä hautoja. Olin aiemmin keväällä todistanut sairaalan aulassa useampaakin tilannetta, jossa näitä nuoria oli ollut kotiutumassa kirjaviksi kuvioituine kipseineen, kainalosauvoineen ja pyörätuoleineen. Tiedostin, että menehtyneiden nuorten koteihin ja lähipiireihin suru ja tyhjyys olivat saapuneet kutsumattomina ja pitkäaikaisina vieraina.
Miten lapsen kuolemasta voi selvitä? Uskoisin, että jotenkin. Mitä vähemmän käsitän Roomalaiskirjeen 8:28 lupausta siitä, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Herraa, sitä tiukemmin haluan siihen uskoa ja siinä riippua.
Paheksun syvästi sellaista kristillisyyttä, jossa hengelliseksi siunaukseksi katsotaan jatkuva auringonpaiste ja mahtava meininki. Siunauksen ytimessä ei olla vielä silloinkaan, kun aurinko paistaa risukasaan. Kristinuskon ydintä, pääsiäisen iloa, emme saisi elää todeksi ilman piinaviikon ja pitkäperjantain tapahtumia. Tämän tiesi myös Saima Harmaja kirjoittaessaan seuraavia säkeitä oman kuolemansa lähestyessä: ”–alta paaden jäisen,/ nousee sana pääsiäisen:/ maatuen ei kuolla voi./ Kivun huumaa vahvempana,/ nousee unohduksen sana:/ Henki ylösnoussut on.” (Valo haudalla, 1937)
Sanna Niemi
Pyhän Matteuksen luterilaisen seurakunnan jäsen
