Mitä olisi joulu ilman joululauluja? Milloin muulloin kuunnellaan musiikkia, lauletaan yhdessä ja osallistutaan konsertteihin niin paljon kuin joulukuussa? Joululaulut eivät luo vain tunnelmaa tai viihdytä meitä joulukiireiden keskellä. Laulut koskettavat syvältä ja puhuttelevat tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Laulut kuljettavat muistoihin. Ne yhdistävät meitä yli sukupolvien ja kansallisuuksien. Ne luovat tunneyhteyden raskaisiin ja iloisiin vaiheisiin elämän matkallamme.
Moni on itse laulanut tai musisoinut jouluaikana. Muistan ala-asteen joulujuhlan, jossa triona soitimme melodiikalla joululaulua. Jännityksestä menin sekaisin nuottien kanssa. Lopetin puhaltamisen ja näpyttelin koskettimia vain näön vuoksi. Onneksi luokkakaverit saivat ääntäkin tulemaan!
Miksi juuri jouluna meillä on niin runsas ja rikas laulu- ja musiikkiaarteisto? Koska siihen on taivaallinen syy. Vain kristillisessä kirkossa on voinut syntyä vuosituhantinen ja ylenpalttinen musiikkiperintö, joka yhä kasvaa. Musiikki koskettaa, koska Jumala on luonut sen. Musiikki puhuttelee, koska sen ja kaiken kauneuden alkuperä on Herrassa. Jouluyönä enkelit lauloivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” (Luuk.2:14) Jumalan kirkkaudessa soi lakkaamaton laulu ja musiikki. Tämä laulu laskeutuu maan päälle. Enkelit laulavat jouluyönä uuden laulun, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Tästä laulusta kumpuaa kaikki kristilliset joululaulut. Laulun aihe on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Uusi laulu kaikuu ensin paimenille ja sitten leviää niihin sydämiin, jotka tarvitsevat tässä kuoleman laaksossa ja murheiden maassa pelastajaa ja armahtajaa. Uusi laulu on ilolaulu suurimmasta lahjasta, Veljestämme ja Vapahtajastamme.
Läpi historian kulkevaan laulavaan taivaalliseen kuoroon liittyy yhä uusia laulajia. Luukas nivoo joulun uuden laulun ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen kertomalla, kuinka kansanjoukko lauloi Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin kohti kärsimystään: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!” (Luuk.19:38) Nuoret ja varttuneet olivat liittyneet enkelien lauluun. Jouluna Jumalan rauha oli laskeutunut Kristuksessa maan päälle. Pääsiäisenä rauha on myös taivaassa, koska syntimme on ristillä sovitettu ja tie Jumalan pyhyyteen avattu. Vain Kristuksen omina kestämme Jumalan kirkkauden ja tuomion. Itsensä varaan jääneen laulut on laulettu – lopullisesti. Mutta uusi laulu Kristuksesta ei lopu haudalle vaan se jatkuu.
Raamatun viimeisessä kirjassa kuvataan taivasta ja laulua Kristuksen pelastustyöstä: ”He lauloivat uuden laulun: ’…olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista.’” (Ilm.5:8) Taivaan todellisuudesta emme paljoa ymmärryksellämme tavoita, mutta sen tiedämme, että uusi laulu Jesuksesta jatkuu!
Laulat sitten tänä jouluna perinteiden takia. Laulat sitten seimen lapsesta vain näön vuoksi joukon jatkona. Laulat sitten ahdistuneena sydämen huurteessa tai piparin tuoksuisin sävelin. Tiedä ja iloitse, sinulle kaikuu taivaan uusi laulu: Tänään sinulle on syntynyt Vapahtaja!
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Joulun juhlimiseen on hyvä kiinnittää huomiota. Toki kaupat ja ravintolat pitävät huolen siitä, että vuodenvaihteen kulutusjuhla ei pääse keneltäkään unohtumaan. Emme tässä artikkelissa keskity arvostelemaan kaupallista joulua, vaan nyt keskitytään positiiviseen ja jaetaan muutamia käytännönläheisiä ideoita siihen, miten kristitty yksilö ja perhe voi viettää joulun juhlaa.
Adventti palvelee joulua kahdellakin tapaa: Toisaalta se on jouluun valmistava “pikkupaasto”, jota vasten joulun juhlinta tuntuu erityisen riemulliselta. Toisaalta adventti on joulun lupauksiin keskittyvää laulun, rukouksen ja Jumalan sanan kuulemisen aikaa, jolloin kristitty melkein kuin liittyy osaksi vanhan liiton Israelin toiveikasta messias-odotusta.
Adventtikranssi on vanha tapa adventtiajan mittaamiseksi. Tapa sai alkunsa hampurilaisesta orpokodista, jossa havuilla verhottu kärrynpyörä pantiin roikkumaan katosta ja siihen sytytettiin joka päivä uusi kynttilä – sunnuntaina suurempi kuin arkena. Katosta roikkuvan pyörän sijaan kristittyyn kotiin voidaan tehdä pöydälle tai lipaston päälle pienempi kranssi, jonka koristeluun kuuluu neljä kynttilää – yksi kullekin adventtisunnuntaille. Havupuun käyttö joulukoristeena palaa Saksaan 1500-luvulle, ja sen ajatellaan symboloivan ikuista elämää – neulaset kun eivät putoa edes syksyn tullen, toisin kuin lehtipuissa.
Adventtihartaudesta voidaan tehdä erityinen hetki koko perheelle. Normaalin aamu- ja iltahartauden lisäksi voidaan vaikkapa iltapäivällä juoda kahvit ja syödä mandariinit samalla kun lauletaan yhdessä adventtiajan virsi. Perheessä voidaan sopia, että tänä adventtina lauletaan aina sama virsi, kunnes se osataan ulkoa. (Saman voi tehdä pääsiäistä edeltävän paaston aikana.) Tällä tavoin vuosien varrella alkaa kertyä muistiin aikamoinen virsien arkisto!
Seimiasetelman tekemisen voi aloittaa jo adventtiaikana. Useimmiten puusta veistetyistä hahmoista sommitellaan sivupöydälle asetelma, jonka keskiössä on Jeesus-lapsi tallissa Marian ja Joosefin kera, paimenia lampaiden ja muiden eläinten kera, itämaan tietäjät lahjoineen yms.
Jos kodissa ei ole vielä seimifiguureja, voidaan niitä ryhtyä vähä vähältä hankkimaan, niin että joka vuosi asetelmaan tulee jokin pieni lisä; ulkomaalaisista nettikaupoista löytyy suuri valikoima kauniita käsintehtyjä hahmoja – ja asetelmaan voi myös itse askarrella puita, kiviä, ruohoa yms. Asetelma voi myös toimia “adventtikalenterina” siten, että siihen lisätään hahmoja adventtiajan edistyessä, tai hahmoja siirretään asteittain lähemmäs tallia ikään kuin he tekisivät matkaa Jeesus-lapsen luo.
Joululaulut ovat oleellinen osa joulunviettoa. Virsien lisäksi voidaan laulaa muita hyviä lauluja. Tontturallatukset voivat olla ihan viattomia ja niilläkin on ehkä paikkansa, mutta tärkeimmät joululaulut ovat ne, joissa kerrotaan Jeesuksen syntymästä ja sen merkityksestä meille. Näitä voi vaikka koota yhteen ennen joulua ja tulostaa pienen lauluvihon oman perheen käyttöön. Ei vain pienten lasten vaan aivan kaikkien kohdalla on usein parempi valita muutama hyvä kuin yrittää liian laajaa repertuaaria heti aluksi. Jos lapset osaavat soittaa soittimia, voi jonkin joululaulun tai -virren harjoitteleminen olla hieno adventtiajan projekti, josta jouluna sitten iloitaan. Joka tapauksessa erilaiset rytmisoittimet voivat olla pienille iso ilon aihe – eli tamburiini ja triangeli käyttöön!
Klassinen musiikki – käytettäköön sanaa nyt sen laajassa merkityksessä – pitää sisällään valtavia aarteita joulua ajatellen. Vain muutama suositus: Händelin Messias-oratorio on varsin helposti lähestyttävä, koska kielenä on englanti. J.S. Bachin Jouluoratorio (Weihnachtsoratorium) on upea, samoin esim. Michael Praetoriuksen Joulumessu (Christmette).
Joulu on seurakunnan juhla. Tätä seikkaa ei voi liiaksi korostaa! Tässä asiassa voi jopa käydä niin, että “hyvä on parhaan vihollinen”. Ei ole ollenkaan mahdoton tilanne, että hyvät ja hauskat perhetraditiot ja yhdessä oleminen niin täysin täyttävät joulun, etteivät hurskaatkaan kristityt ehdi tai jaksa tulla kirkkoon. Tässä asiassa kristitty koti tekee viisaasti suunnitellessaan joulunviettonsa niin, että siihen kuuluu oleellisena osana aattohartaus ja joulupäivän messu. Jos joulua vietetään poissa omasta kodista, on hyvä selvittää missä on lähin Lähetyshiippakunnan seurakunta ja mennä sinne vieraisille.
Joulukuusen koristelussa kukin seuraa omaa tyyliään, mutta on hyvä silti pysähtyä vaikkapa lasten kanssa puhumaan, mitä ovat koristeet, joita puuhun laitetaan ja mitähän niillä halutaan viestittää. Miksi puuhun pannaan tuota ja tätä? Kuusen latvassa oleva tähti on muistuttamassa Betlehemin tähdestä, joka ohjasi itämaan tietäjät Jeesuksen luo. Köynnökset kuvastavat tähdestä lähteviä säteitä. Kuuseen ripustettiin aiemmin omenoita ja muita hedelmiä muistutuksena siitä “elämän puusta”, jonka hedelmiä taivaaseen päässeet pyhät saavat syödä ja elää ikuisesti; nykyään tätä kuvastavat lasista tai muovista tehdyt pallot. Joulun kellot muistuttavat, että jouluna kuulutetaan ilosanomaa – kellojahan soitettiin ennnen vanhaan jumalanpalveluksen lisäksi jotain suurta tapahtumaa juhlistamaan. Valtioiden liput muistuttavat, että Jeesus on tullut pelastamaan ihmisiä kaikista kansoista. Kynttilät kertovat Jeesuksesta maailman valona. Joulukuusen alle voi halutessaan tehdä seimiasetelman, jonka ympärille joululahjat asetellaan, muistuttaen, kuinka kaikki hyvä tulee Jumalalta.
Joululahjojen avaaminen on monelle, varsinkin lapselle, joulun kohokohta. Tätä ei tarvitse nähdä ongelmana, kunhan joululahjat pannaan sille paikalle, mikä niille vanhastaan on tarkoitettu: ne ovat muistutus siitä kaikkein suurimmasta lahjasta, jonka Jumala antoi maailmalle. Joululahjojen avaaminen voidaan esimerkiksi rytmittää joululaulujen laulamisella: Kukin saa yhden paketin avattavakseen, ja sen jälkeen lauletaan pari säkeistöä Enkeli taivaan -virrestä, sen jälkeen avataan seuraava paketti jne.
Suomalainen puolipakanallinen joulu päättyy yleensä viimeistään tapaninpäivän iltana, kun lahojen käärepaperit on poltettu ja ruoansulatusvaivoista päästy yli. Tätä onkin edeltänyt jo marraskuussa alkanut pikkujoulukausi, joka ei juuri kristillistä adventtia muistuta.
Kristityn kodin joulu sen sijaan saa jatkua pitkälle tammikuulle. Jouluaatto ja -päivä ovat vasta juhla-ajan alku. Uudenvuodenpäivällä ja loppiaisella on omat, tärkeät sanomansa. Mikään ei estä jatkamasta joulua aina kynttilänpäivään asti (5.2.), jolloin muistetaan Jeesus-lasta temppelissä ja Raamatun kuvaukset Jeesuksen syntymän vaiheista viimein päättyvät.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
12.12. Suuri kiinanvaahtera kadun toisella puolella toimii tätä nykyä lintujen ruokailupaikkana. Tulipunaisten lehtien pudottua maahan jäljelle ovat jääneet vain valkoiset marjat. Välistä puuhun pyrähtää kymmenittäin täkäläisiä kottaraisia. Istun pitkät ajat apaattisena, lintuja tuijottaen, osaamatta ryhtyä mihinkään.
Suomesta tulee surullista postia, surullisia viestejä. Pikkuveljeni (18v.) on joutunut poliisin kanssa tekemisiin. Viime yönä valvoessani muistin tämän raamatunlauseen: ”Meidän Jumalamme ei ole meitä hylännyt.” Onko se varmasti totta?
13.12. Nostin kukkaruukkuun istutetun metrinmittaisen joulukuusen sisälle ja koristelin sen. En usko, että vähemmällä määrällä joulumieltä on mitään kuusta koskaan koristeltu. Koristeet toivat mieleen kodin ja sisarukset. Tämän tontun lähetti pikkuveli minulle lahjaksi kymmenen vuotta sitten, muistelin itkua pidätellen…
Iltapäivällä pidettiin lasten englanninluokan joulujuhla. Oppilaat olivat kutsuneet mukaan ystäviään; heitä oli lähemmäs 20 paikalla. Iloitsisin evankeliumin julistamisesta, jollei sydämeni olisi niin surua täynnä.
15.12. Kuuntelin illalla Händelin Messiasta; se on minun joulutraditioni Japanissa. Näin siinä laulettiin Jeesuksesta englannin kielellä: ”Hän on surujen mies ja murheen tuttava.” Jeesuksellakin oli paljon surua elämässään, ajattelin. Eikö hän sitten voisi meitä surujen kuormittamia tänäkin jouluna auttaa?
19.12. Kotonani pidettiin raamattupiirin joulukokous. Ohjelma koostui Suomen joulua esittelevästä diasarjasta ja minun joulusaarnastani. Poltimme kuusta ja söimme maittavia tarjouksia, joita naiset olivat tuoneet tullessaan. Lisäksi jokainen sai kertoa yhden asian menneestä vuodesta. Siinä vaiheessa meidän pitikin jo kaivella nenäliinat esille.
Naapurin rouvalta kuoli lapsi. Ensikertalainen Maeda-san kertoi kautta rantain, että hänen perhettään kohtasi jokin suuri onnettomuus. (Myöhemmin kuulin, että hänen poikansa joutui vankilaan.) Muuan etsijä itki siitä ilosta, että oli saanut tutustua kristinuskoon menneenä vuonna.
20.12. Aamupäivällä kotiini tulla tupsahti yllätysvieras, se samainen Maeda-san, jonka poika on istunut neljä kuukautta vankilassa. Miten hyvin minä ymmärsinkään tuon naisen tuskaa! Juttelimme toista tuntia. Luin vieraalleni vertauksen tuhlaajapojasta enkä ole vielä koskaan nähnyt kenenkään kuuntelevan tuota kertomusta niin keskittyneesti kuin Maeda-san sitä kuunteli. Hänelle se oli suuri uutinen, että kristittyjen Jumala ottaa pahat ihmiset noin lämpimästi vastaan.
Iltapäivällä pidettiin lasten joulujuhla. Katsottiin video Jeesuksen syntymästä, ja sitten minä pidin puheen Sachiko-tyttösestä, jolle ei meinannut joulu tulla ollenkaan, koska hänen sydämensä oli niin paha ja musta. ”Mitä Jeesus teki sillä mustalla sydämellä, jonka Sachiko hänelle joululahjaksi antoi?” kysyin. ”Heitti menemään”, vastasivat lapset. ”Ei, vaan kantoi ristille ja antoi kaiken anteeksi”, julistin.
23.12. Vasta vaikeana jouluna koetellaan, onko jouluevankeliumi ilosanoma vai eikö ole. Helppoahan joulua on juhlia silloin, kun ”hyvä lämmin hellä, on mieli jokaisen”. Mutta entäs kun taivas romahtaa niskaan – mistä se jouluilo silloin saadaan?
Oikeastaan joulun valo on kirkkainta juuri silloin, kun pimeys on kaikkein synkintä. Pimeyden on pakko olla pimeää, että ihminen alkaisi kaivata valoa. Tuskan on oltava tuskallista, että ihminen alkaisi huutaa apua. Jeesuksen tie ihmisen luo on usein nimeltään pimeys ja tuskan huuto. Niin tänäkin armon vuonna 1990.
Jospa vaikeasta joulusta tulisikin meille joulu, jota myöhemmin kaiholla muistelemme: silloin Jeesus itse oli meillä juhlavieraana, koska tarvitsimme häntä enemmän kuin koskaan ennen. Tapahtukoon tämä ihme myös minulle ja rakkailleni tänä jouluna! Minä ainakin tahdon katsoa joulutähdestä ja jouluevankeliumista loistavaa valoa, vallitsipa sydämessäni miten synkkä pimeys hyvänsä.
25.12. Vielä vuosi sitten ei tässä korttelissa loistanut yksikään ainoa jouluvalo, mutta nyt uuden kokouspaikkamme ikkunassa säteilee pimeän tultua paperinen joulutähti. Pakanuuden keskellä se kutsuu ohikulkijoita joulukokouksiin ja kuuluttaa ilosanomaa: ”Teillekin on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra!”
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Pyhäinpäivänä oli luovuttava toivosta. Syksyn aikana annetut hoidot eivät olleet tehonneet, päinvastoin. Kasvain levisi haimasta muihin elimiin. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Ensimmäiset epäilykset olivat heränneet kesällä. Nyt viisikymppisellä olisi jäljellä vain viikkoja, ehkä kuukausia.
Laitoshoitoon setäni ei halunnut mennä, vaan pysyä kotona viimeiseen asti. Kun voimat eivät enää riittäneet maatilan töihin, hän meni metsälle. Istui päivät koiran kanssa passissa ja pohti tapahtuvaa. Kodin asiat täytyisi pistää kuntoon, kun vielä olisi mahdollista. Hän listasi tekemättömiä töitä ja laati ohjeita, miten ne hoidetaan. Etsi koiralle uuden kodin, osti lapsille auton, vei vaimon vihille. Puhui asioista, joista ei ollut puhuttu.
Vaimo pyysi minulta, voisinko jutella setäni kanssa uskon asioista. Tottakai lupasin, sehän on kristityn tehtävä. Menin hänen luokseen. Olin hiljaa. Toisena päivänä menin uudestaan. En sanonut vieläkään mitään. Kotimatkan itkin, pelkäsin, rukoilin: – Herra, etkö näe, että aika loppuu? Herra, auta minua nyt. Anna minun pystyä sanomaan edes jotain!
Adventin aikana valmistauduimme sekä jouluun että kuolemaan. Viikko viikolta riutuvat kasvot pakottivat uskomaan, että emme pääse totuutta karkuun. Sen rinnalla lahjahössötys tuntui harvinaisen turhalta ja tonttupolkat naurettavilta. Kun saattohoito aloitettiin, perhe ja suku ryhtyivät ympärivuorokautisiksi hoitajiksi. Potilas itse ei tosin ollut luovuttamassa. Olin mieheni kanssa kaatamassa joulukuusta, kun ohi ajavasta autosta huikkasi tuttu ääni: – Joo, hyvä! Justiinsa siitä kannattaa ottaa, siinä on sitä parasta taimikkoa!
Tuli minun vuoroni asettua yöksi setäni vuoteen viereen. Katselin rauhallisesti nukkuvaa miestä ja suuresta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Navetan kirkkaat valot valaisivat tienoon. Siinä oli hänen elämäntyönsä. Tuota karjaa hän oli kymmeniä vuosia ruokkinut, ja tuolle pellolle olimme ajaneet lehmiä laiduntamaan. Tuolle järvelle hän oli soutanut kalastamaan, kun heinä oli tehty.
Navetan takana siinsi puusepänverstas. Siellä setäni oli veistänyt kehdon, jossa meitä serkuksia vastasyntyneinä tuuditettiin. Kotikirkkomme kalusteetkin hän oli tehnyt, kastemaljan ja alttarikaiteen. Ei sellaista ole voinut tehdä pohtimatta uskon asioita. Enkä minä ollut vieläkään sanonut mitään.
Yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että setäni hengenvedot vaikeutuivat. Aika oli lopussa. Säntäsin hakemaan vaimon ja lapset, jotka nukkuivat talon toisessa päädyssä. Kun olimme tulleet takaisin sängyn luo, kuulin itseni sanovan: – Herra siunaa meitä ja varjele meitä, Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille Sinun rauhasi. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Sitten setäni henkäisi viimeisen kerran. Keittiössä verstastekoinen kaappikello löi kahdeksan kertaa – ylösnousemuksen luvun verran. Itkimme yhdessä ääneen. Oli jouluaatto.
Tuonakin jouluna kirkoissa luettiin:
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. — Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:1,5).
Näitä sanoja parempaa lohdutusta en olisi voinut saada.
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Vuonna 354 Rooman keisari Julius ilmoitti, että joulukuun 25. päivää tuli viettää voittamattoman auringon syntypäivänä (Natalis Sol Invictus). Julius pyrki saattamaan voimaan sitä pakanallista uskonnollisuutta, joka oli vallinnut aiemmin Roomassa. Kristinusko oli Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen hiljalleen levinnyt valtakunnassa. Kristittyjä kuitenkin vainottiin monin paikoin. Tilanne muuttui vuonna 313, jolloin keisari Konstantinos I lopetti vainot ja teki kristinuskosta luvallisen uskonnon.
Keisari Juliuksen päätös asettaa pakanallinen juhla 25:nneksi joulukuuta oli harkittu teko. Kristityt olivat nimittäin pitäneet tuota päivää Jeesuksen syntymäpäivänä. Esimerkiksi kirkkoisä Hippolytos kirjoitti vuonna 204 Danielin kirjan selityksessään: “Sillä Herramme ensimmäinen tuleminen lihassa, kun hän syntyi Betlehemissä, oli 25. joulukuuta” (4.23.3). On kuitenkin ounasteltu, että kristityt olisivat puolestaan ensin asettaneet joulun vieton samalle päivälle, jolla olisi ollut Roomassa suosittu pakanallinen Saturnalia-juhla. Tuo juhla ei kuitenkaan osunut koskaan joulukuun 25. päivälle. Juhla alkoi 17. joulukuuta ja kesti muutaman päivän päättyen viimeistään 23.12. Tunnetut antiikin juhlat eivät siis ole kristillisen joulun taustalla.
Kuinka joulu sitten asettui juuri tähän ajankohtaan? Asiasta on olemassa kaksi teoriaa. Molemmat teoriat voivat pitää yhtä aikaa paikkansa. Ensimmäinen teoria pohjaa Luukkaan evankeliumin tietoon, että Johannes Kastajan isä Sakarias kuului Abian pappisosastoon (Luuk. 1:5). Juutalaiset lähteet kertovat, että kun Rooman armeija tuhosi temppelin Av-kuussa vuonna 70, oli Joojaribin pappisosasto palvelusvuorossa. Kun Raamatun (1. Aik. 24) ja juutalaisten lähteiden perusteella tiedetään osastoja olleen 24 ja näiden palvelleen viikon jakson kaksi kertaa vuodessa, on laskettu, että Sakarian palvelusvuoro oli syyskuussa. Sakariaan palattua kotiin, Johannes sai alkunsa ja syntyi kesäkuun 25. päivä. Jeesus puolestaan syntyi puoli vuotta myöhemmin 25.12. (vrt. Luuk. 1:36).
Toinen teoria nostaa esiin muinaisen näkemyksen, jonka mukaan ihmiset elivät kokonaisen elämänkierron ja kuolivat siis sinä päivänä, jona elämä oli alkanut. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus oli juhla, jota kirkko oli viettänyt alusta lähtien. Ristiinnaulitseminen osui nykyisen kalenterimme maaliskuun 25. päivälle. Kun tuo sama päivä on Jeesuksen sikiämisen päivä, päädytään jälleen Jeesuksen syntymään 25.12.
Miksi siis on väitetty, että Rooman valtakunnassa valta-asemaan päässyt kristinusko olisi tarkoituksellisesti asettanut joulun vieton pakanallisen juhlan kanssa samalle ajankohdalle? Varhaisista lähteistä ei löydy tietoa, että kristityt olisivat jollain tapaa valikoineet hyvän ajankohdan. Päivä näyttää asettuneen siihen kohtaan, mihin perimätieto ja varhaisten kirkkoisien laskelmat osoittivat. 1800-luvulla kuitenkin nousi esiin halu osoittaa kirkon rappeutuminen jo varhaisesta alkaen. Niinpä erilaisten pakanallisten ajatusten nähtiin muun muassa joulun kohdalla hiipineen kirkkoon jo 300-luvulta lähtien. Tällaista rappioteoriaa pidetään nykyään vanhentuneena.
Jouluevankeliumissa mainitaan Jeesuksen syntyneen Rooman keisari Augustuksen aikana. Jouluevankeliumin keskuksessa ei kuitenkaan ole keisarin mahti ja loisto, vaan maailman Vapahtaja ja iankaikkinen Jumala, joka syntyi ihmiseksi halpaan betlehemiläiseen seimeen. Joulun vieton lähtökohta ei ole kuninkaiden tai keisarien tai edes kirkon mahtimääräys. Joulun vieton lähtökohta on Jumalan yhdistyminen ihmisyyteen, että hän, joka tuli ihmiseksi, tekisi kirkossaan meidät Jumalan lapsiksi.
Pastori Antti Leinonen,
Stefanoksen luterilainen seurakunta, Rovaniemi
Augustus, Quirinius, Joosef, Maria ja Jeesus. Nämä viisi toinen toistensa aikalaista evankelista Luukas mainitsee jouluevankeliumissaan nimeltä. Jos kysyisimme muilta heidän aikalaisiltaan, ketä edellä mainituista kutsutaan herraksi ja vapahtajaksi, vastaus olisi selvä: keisari Augustus on herra ja vapahtaja. Useammasta roomalaisesta keisarista on aikanaan käytetty arvonimeä ”koko maailman pelastaja” – tai vapahtaja, kuten raamatunkäännöksemme sanan kääntävät. Niin myös Augustusta kutsuttiin ”kreikkalaisten ja koko maailman pelastajaksi”. Keisari nähtiin jumalallisena hallitsijana, jonka jokaisen tuli tunnustaa herraksi.
Jos siis jouluyönä olisi levinnyt kaikkialle tieto vapahtajan syntymästä, ihmisten ajatukset olisivat suuntautuneet Roomaan ja keisarin palatsiin. Mutta tämä Vapahtaja syntyikin aivan jossain muualla kuin Rooman kaupungissa. Hän syntyi pienessä Betlehemin kylässä. Eikä hän syntynyt keisarin palatsiin, vaan karjasuojaan. Jos vapahtaja – keisari Augustus – olisi kulkenut niillä main, koko Betlehemin kylä olisi tarvittaessa tyhjennetty häntä varten. Mutta kun Vapahtaja – Jeesus Kristus – saapui, sai hän syntyä karjaeläinten sekaan, kun muualta ei löytynyt tilaa.
Näin jo pelkällä syntymällään Jumalan Poika saarnaa meille, kuinka erilainen onkaan taivaallinen Vapahtaja maallisiin vapahtajiin verrattuna. Hän saapui matalaan majaan, josta hänelle ei löytynyt edes omaa vuodetta, vaikka hänelle olisi kuulunut vielä suurempi kunnia ja ylellisyys, kuin yhdellekään keisarille. Maan päällä ei hänen syntymäänsä kuulutettu ympäri Rooman valtakuntaa, mutta taivaassa riemuittiin ja ylistettiin, kun Jumalan Poika syntyi ihmiseksi – meidän kaltaiseksemme.
Jos keisari olisi saanut lapsen, kukaan ei olisi lähettänyt sanansaattajaa Roomasta Betlehemiin. Mutta juuri Betlehemin kedolla valvoville ja unohdetuille paimenille lähetettiin taivaallinen sotajoukko viemään sanaa Jumalan Pojan syntymästä: ”Tänä päivänä on teille syntynyt vapahtaja! Hän on Kristus, Herra!”
Tämä paimenille kuulutettu vapahtaja ei ole mikään maallinen hallitsija, vaan hän on Kristus, Jumalan lupaama messias, ja hän on Herra. Keisari olkoon keisari, mutta Kristus on Herra. Augustus olkoon kreikkalaisten ja roomalaisten pelastaja, mutta Jeesus on koko maailman Vapahtaja. Tämä ilosanoma ei ole jäänyt paimenten omaksi tiedoksi, vaan se on julistettu sinullekin. Sinulle on syntynyt Vapahtaja Daavidin kaupungissa! Hän on Kristus, sinun Herrasi.
Herrana Hän tahtoi tulla alhaista alhaisemmaksi, koska hän tuli palvelemaan meitä eikä meidän palveltavaksemme.
Tämä Vapahtaja, joka syntyi jouluna ja laskettiin seimeen, nostettiin myöhemmin ristille meidän tähtemme. Hänet, joka Betlehemissä kapaloitiin liinoilla, käärittiin Golgatalla käärinliinoihin ja kannettiin hautaan. Kuolemallaan hän voitti synnin, kuoleman ja perkeleen vallan ja hän nousi sankarina haudasta.
Edelleen Herra ja koko maailman Vapahtaja saapuu luoksemme sanaan ja sakramentteihin ”kapaloituna”. Ei hän saavu kuin maalliset ruhtinaat omalla ylhäisyydellään koreillen tai meitä tavallisia ihmisiä vältellen. Eikä hän vaadi sinua ensiksi raivaamaan kaikkea syntiä ja saastaa pois elämästäsi, jotta hän voisi tulla luoksesi. Sinun sydämesi voi olla yhtä ahdas ja pimeä, kuin Betlehemin yön karjasuoja, ja silti Kristus on jo tullut sinne pyhässä kasteessa asumaan. Siksi tänäkin jouluna sinun uskosi oljilla aivan varmasti lepää sinun veljeksesi syntynyt Jeesus Kristus – Herra ja koko maailman Vapahtaja.
Pastori Jukka Peranto
Pyhän Marian luterilainen seurakunta, Rauma
Jeesuksen syntymäkertomus voi evankeliumin lukijalle näyttäytyä kauniina, mutta sattumanvaraisena tapahtumana syrjäisessä Beetlehemissä. Tarkemmin katsottuna näemme, miten kaikkien on tietämättäänkin palveltava seimen lasta. Keisari Augustus toimittaa Quiriniuksen kautta Juudeassa verollepanon. Kuningas Herodes kuuluttaa messiaan syntyvän Beetlehemissä. Avaruuden kiertoratojen tähti-ilmiötkin ajoittuvat palvelemaan kuninkaan tuloa. Mutta Itäisenmaan tietäjät ensimmäisenä asemoivat itsensä joulun lapseen: ”Olemme tulleet häntä kumartamaan.”(Matt.2:2) Kumartaminen on ulkoinen tapa ilmaista kunnioitusta. Viime kädessä se ilmaisee, ketä ihminen pelkää ja rakastaa. Keneen hän laittaa turvansa ja toivonsa?
Tämä on teema, jota Matteus kuljettaa läpi evankeliuminsa. Ensin Herodes vastaa siihen juonikkaasti ja murhanhimoisesti ”että minäkin tulisin häntä kumartamaan” (2:8), vaikka kumarsikin vain omaa valtaansa. Perkele puolestaan tarjosi Jeesukselle maailman rikkaudet ja nautinnot, ”jos lankeat maahan ja kumarrat minua” (4:8). Rooman armeijan upseeri ”tuli ja kumartui maahan hänen eteensä” (9:18). Hän oli polvillaan tyttärensä sairauden ja kuoleman uhan edessä eikä Jeesuksen itsensä tähden. Monet muutkin eri syistä kumarsivat, mutta evankeliumi päättyy Herransa kieltäneiden opetuslasten kohtaamiseen Ylösnousseen kanssa: ”Kun he näkivät hänet, niin he kumartaen rukoilivat häntä.” (28:9)
Matteus väittää ja kysyy: Jokainen kumartaa jotakin. Toiset tekevät sen tietoisesti, toiset tietämättään. Toiset kumartavat elävää Jumalaa, toiset epäjumalaa. Ketä sinä kumarrat? Tämä on joulusi tärkein kysymys. Kaikki muut aiheet ovat mitättömiä ikuisuuteen ulottuvan vastauksesi äärellä. Seimen lapsi kysyy sinulta: Oletko pannut toivosi minuun vai pian katoaviin ideoihin ja idoleihin? Laitatko turvasi minun sanaani vai ihmisten lupauksiin ja mahdollisuuksiin? Liitytkö sinä minun vai tämän maailman jumalan kumartajien joukkoon? (Ilm.4:8, 13:4)
Hän, joka kuninkaiden kuninkaana tätä sinulta kysyy, on myös syntiemme tähden ristiinnaulittu Kristus, joka ei tullut kumarrettavaksi vaan kumartumaan sinun puoleesi. ”Sillä ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.” (Mk.10:45) Hänen edessään emme kumarra orjallisesta pelosta tai kuuliaisuudesta emmekä imelästi saadaksemme häneltä jotakin. Kristillinen Kirkko kumartuu Herransa seimen ja alttarin ääreen rakkaudesta häneen, joka ensin rakasti meitä ja yhä rakastaa kantaen armollaan ja täyttäen lahjoillaan.
Siksi tänäkin jouluyönä kristikunta yhtyy riemulliseen virteen, joka kaikuu läpi kuoleman, pelon ja epätoivon pimeyden:
Herrojen Herra, valo maailmamme,
ihmisen lapseksi syntynyt.
Katsokaa lasta, taivaan kuningasta,
ja kumartamaan tulkaa
ja kumartamaan tulkaa
ja kumartamaan tulkaa Herraamme.
VK 27:2
Riemullista Vapahtajamme syntymäjuhlaa!
Jeesuksen edellä kulkenut ”tienraivaaja” Johannes Kastaja julisti: ”Tehkää erämaahan Herralle tie!” Ei lehtojen ja puutarhojen keskelle, ei sinne missä on iloa, elämää ja runsautta – vaan erämaahan, kuivaan ja yksinäiseen paikkaan. Sinne Herra saapuu. Samalla tapaa Jesajan profetia kertoo valosta, joka loistaa pimeydessä vaeltavalle kansalle, kuolemanvarjon maassa asuville. Lupaus ilosta ei kuulu vain iloisille, eivätkä valoa näe vain riittävän ”valaistuneet” vaan juuri huolten ja murheiden keskelle kuulutetaan joulun evankeliumi.
Maailma, johon Jeesus Kristus syntyi, ei ollut valmis häntä varten, se oli rauhaton ja ahdistuksia täynnä. Sellainen maailma on nytkin, sellainen on usein myös meidän sydämemme – monien pelkojen, huolten ja myös syyllisyyden raskauttama.
Jeesus Kristus ei saavu ”rauhan ruhtinaana” hallitsemaan rauhaa, jonka joku toinen on ensin häntä varten rakentanut. Hän itse tuo rauhan mukanaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” Tämä on rauhaa, joka voi säilyä ja kukoistaa jopa siellä, missä ulkonaiset olosuhteet ovat rauhattomia tai ihmisen oma sydän on huolten uuvuttama. Jumalan Poika tulee rauhattomuutemme keskelle, elämäämme ja kaikkiin vaikeuksiimme läsnä olevaksi. Lopulta ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta hän avaa tien ulos ”kuolemanvarjon maasta”. Jokainen, joka kasteen ja uskon kautta on liittynyt Kristukseen, on matkalla kohti Jumalaa, rauhaa ja elämää, vaikka tämän matkan aikana vaivoja vielä kärsimme.
Jos tulevana jouluna tunnet suurta iloa, kiitä Herraa, joka on ilon lähde! Jos tunnet kaipausta, uupumusta tai surua, kiitä Herraa, sillä hän antaa toivon paremmasta. Jos tunnet katumusta, syyllisyyttä tai häpeää siitä, miten olet elänyt – kiitä siltikin Herraa, sillä Jeesuksen tähden Jumala on luvannut pelastuksen ja syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka Kristuksen luo tulee. Aamen.
Pastori Esko Murto
Pyhän Johanneksen luterilainen seurakunta, Tampere