Pyhäinpäivänä oli luovuttava toivosta. Syksyn aikana annetut hoidot eivät olleet tehonneet, päinvastoin. Kasvain levisi haimasta muihin elimiin. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Ensimmäiset epäilykset olivat heränneet kesällä. Nyt viisikymppisellä olisi jäljellä vain viikkoja, ehkä kuukausia.

Laitoshoitoon setäni ei halunnut mennä, vaan pysyä kotona viimeiseen asti. Kun voimat eivät enää riittäneet maatilan töihin, hän meni metsälle. Istui päivät koiran kanssa passissa ja pohti tapahtuvaa. Kodin asiat täytyisi pistää kuntoon, kun vielä olisi mahdollista. Hän listasi tekemättömiä töitä ja laati ohjeita, miten ne hoidetaan. Etsi koiralle uuden kodin, osti lapsille auton, vei vaimon vihille. Puhui asioista, joista ei ollut puhuttu. 

Vaimo pyysi minulta, voisinko jutella setäni kanssa uskon asioista. Tottakai lupasin, sehän on kristityn tehtävä. Menin hänen luokseen. Olin hiljaa. Toisena päivänä menin uudestaan. En sanonut vieläkään mitään. Kotimatkan itkin, pelkäsin, rukoilin: – Herra, etkö näe, että aika loppuu? Herra, auta minua nyt. Anna minun pystyä sanomaan edes jotain! 

Adventin aikana valmistauduimme sekä jouluun että kuolemaan. Viikko viikolta riutuvat kasvot pakottivat uskomaan, että emme pääse totuutta karkuun. Sen rinnalla lahjahössötys tuntui harvinaisen turhalta ja tonttupolkat naurettavilta. Kun saattohoito aloitettiin, perhe ja suku ryhtyivät ympärivuorokautisiksi hoitajiksi. Potilas itse ei tosin ollut luovuttamassa. Olin mieheni kanssa kaatamassa joulukuusta, kun ohi ajavasta autosta huikkasi tuttu ääni: – Joo, hyvä! Justiinsa siitä kannattaa ottaa, siinä on sitä parasta taimikkoa! 

Tuli minun vuoroni asettua yöksi setäni vuoteen viereen. Katselin rauhallisesti nukkuvaa miestä ja suuresta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Navetan kirkkaat valot valaisivat tienoon. Siinä oli hänen elämäntyönsä. Tuota karjaa hän oli kymmeniä vuosia ruokkinut, ja tuolle pellolle olimme ajaneet lehmiä laiduntamaan. Tuolle järvelle hän oli soutanut kalastamaan, kun heinä oli tehty. 

Navetan takana siinsi puusepänverstas. Siellä setäni oli veistänyt kehdon, jossa meitä serkuksia vastasyntyneinä tuuditettiin. Kotikirkkomme kalusteetkin hän oli tehnyt, kastemaljan ja alttarikaiteen. Ei sellaista ole voinut tehdä pohtimatta uskon asioita. Enkä minä ollut vieläkään sanonut mitään.

Yhtäkkiä havahduin huomaamaan, että setäni hengenvedot vaikeutuivat. Aika oli lopussa. Säntäsin hakemaan vaimon ja lapset, jotka nukkuivat talon toisessa päädyssä. Kun olimme tulleet takaisin sängyn luo, kuulin itseni sanovan: – Herra siunaa meitä ja varjele meitä, Herra valista kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille Sinun rauhasi. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. Sitten setäni henkäisi viimeisen kerran. Keittiössä verstastekoinen kaappikello löi kahdeksan kertaa – ylösnousemuksen luvun verran. Itkimme yhdessä ääneen. Oli jouluaatto.

Tuonakin jouluna kirkoissa luettiin:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. — Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas. (Jes. 9:1,5).

Näitä sanoja parempaa lohdutusta en olisi voinut saada. 

Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.

Kuva:  LCMS Communications/Erik M. Lunsford

Kun luterilainen uskonpuhdistus lähti liikkeelle Wittenbergistä, yksi sen keskeisistä työkaluista evankelisen uskon opettamisessa ja juurruttamisessa oli kansankielinen virsilaulu. Latinankielisten laulujen rinnalle ja sijaan tehtiin syvällisiä tekstejä, jotka opettivat, julistivat, ylistivät, kiittivät ja rukoilivat uskonvanhurskauden opin sydänääniä resonoiden. Melodia auttoi lukutaidotontakin kansaa oppimaan tekstit, ja niiden mukanaan kantama usko sai laulettuna painua suun tunnustuksesta sydämen vakaumukseksi.

Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne. (Kol 3:16)

Tänä vuonna vietetäänkin ensimmäisen luterilaisten virsien kokoelman (Achtliederbuch, 1524 ) 500-vuotisjuhlaa. Luterilainen kirkko on siis alusta alkaen ollut laulava kirkko, veisaava seurakunta. Laulamaan eivät ole päässeet vain papit liturgiassa, vaan koko seurakunta, kirkoissa ja kodeissa. Luterilainen virsi on mitä väkevintä veljien ja sisarten keskinäistä rohkaisua, lohdutusta ja julistusta, kun yhdessä laulamme Jumalamme suurista teoista luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Kun kirjanpainotaito toi Suomessakin kirjat hiljalleen tavallisen kansan tupiin ja kamareihin, ensimmäinen joka talon peruskirja oli virsikirja. Siitä löytyivät paitsi virret, myös katekismus ja rukouksia erilaisiin elämäntilanteisiin. Nämä rakkaat kirjat luettiin ja veisattiin nälkävuosina, vainoaikoina ja sairauksien keskellä puhki, kunnes ne osattiin monessa talossa ulkoa.

Kun olen ollut – vanhan virsikirjan otsikkoani lainatakseni – ”sairaita oppimassa” eli tehnyt sairaala- ja kotikäyntejä seurakuntani vanhusten luona, olen vuosien aikana huomannut, miten juuri virret ja liturgian rukoukset ovat niitä tekstejä, jotka kumpuavat sairauden tai dementiankin sumentamasta muistista ja mielestä kirkkaina. Joskus ihminen saattaa olla jo vastasyntyneen tavoin kokonaan itseensä käpertynyt, ilman kontaktia ulkomaailmaan. Ja silti, kun tuttu vanha virsi alkaa soimaan, silmät avautuvat, katse kirkastuu – ja niin, ihminen palaa yhteiseen todellisuuteen laulamaan virren selkeällä ja kuuluvalla äänellä. Kirkko laulaa hänessä, Pyhä Henki laulaa hänen kauttaan. Viimeisenä meissä kuolee virsi.

Mitä sinä laulat? Millaisia sanoja rytmi, melodia ja harmonia tallettavat sinun sydämesi arkkuun? Onhan joukossa paljon virsiä ja hengellisiä lauluja, liturgiaa ja rukouksia, jotta Pyhällä Hengellä olisi tarpeen tullen, mistä muistuttaa? Ettei käy niin, että kuolinvuoteella mieleen nousee vain ”Teuvo, maanteiden kuningas”.

Ambrosiuksen iltavirressä (VK 549) sanotaan kauniisti jotain tästä meissä vaikuttavasta uskosta, joka on enemmän kuin tietämistä ja aktiivista ajattelua. Se on Pyhän Hengen työtä sanan kautta, ja siinä myös virsi melodioineen meitä auttaa ja tukee:

Keskellä yön ja pimeän

Kristuksen armo vartioi

Yön lepo ruumiin virkistää

Vain usko valvoo, valaisee