Kevään jäsenkyselyn tuloksia
30.8.2024
Kiponniemeen kokoontui nelisenkymmentä Lähetyshiippakunnan työntekijää.
Kiponniemen toimintakeskuksella Vesangalla pantapaidat vilisivät ja hyväntahtoinen huumori hersyi, kun nelikymmenhenkinen joukko Lähetyshiippakunnan työntekijöitä kokoontui vuotuisille työntekijäpäiville 22.–24. toukokuuta. Piispat, pastorit, OTO-pastorit ja muut työntekijät käsittelivät yhdessä Lähetyshiippakunnan ajankohtaisia asioita ja teologisia kysymyksiä. Samalla päivät tarjosivat työyhteisölle tärkeän mahdollisuuden kohdata kasvokkain ja nauttia yhdessäolosta.
Työntekijäpäivät alkoivat maanantaina yhteisellä rippipalveluksella jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan. Sen jälkeen hiippakuntadekaani Joel Kerosuo varusti kuulijoita työhönsä ajankohtaisilla huomioillaan ja aluerovasti Markus Pöyry luennoi lopun aikoja koskevasta raamatuntulkinnasta. Päivän viimeisenä ohjelmanumerona emerituspiispat Matti Väisänen ja Risto Soramies jakoivat paimenviran sekä vahvan elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta nuoremmille kuulijoilleen. Aluerovasti Kalle Väätäisen haastattelemana he tulivat kertoneeksi syvällisesti, mutta hauskasti muun muassa elämänsä noloimmasta hetkestä ja hengellisestä perinnöstään.
Pastori Kalle Väätäinen haastattelee eläkeläispiispojamme Matti Väisäsästä ja Risto Soramiestä.
Tiistaiaamuna osallistujat tutustuivat Lähetyshiippakunnan kanslian ajankohtaisiin asioihin. Sen jälkeen pastori Jari Kekäle johdatteli heidät pohtimaan tunteiden käsittelyn merkitystä yksittäisen ihmisen, perheen ja seurakunnan elämässä. Piispan katsauksessa Juhana Pohjola tarkasteli Lähetyshiippakunnan tämänhetkisiä teemoja paimenuuden näkökulmasta. Pastori Juuso Mäkinen luennoi kirkkokasvatuksesta, jota on viime aikoina tutkinut ja josta hän on kirjoittanut kirjan pastorien käyttöön.
Työntekijäpäiville osallistui myös Suomen vierailulla ollut Ghanan luterilaisen kirkon piispa John Donkoh. Hän kertoi itsestään ja kirkkonsa kuulumisista keskiviikkopäivän aluksi. Pastori Petri Hiltunen kertoi puolestaan edellisen viikon matkastaan Israelin lähetyskohteeseen. Tämän jälkeen oli pastori Jarno Gummeruksen vuoro käsitellä ihmisten kohtaamisen taitoa aiemman työkokemuksensa mukanaan tuomalla viisaudella.
Piispa John Donkoh pastori Samuli Siikavirran haastateltavana.
Tänäkin vuonna työntekijäpäivien ohjelmaa rytmittivät hetkipalvelukset, joissa yhteen kokoontunut työyhteisö sai tulla taivaallisen työnantajansa rohkaisemaksi ja ravitsemaksi Sanan kautta. Kesäisessä säässä vietetyt päivät olivat monella tapaa hyvin antoisat. Joku kommentoikin, että ne olivat yhdet parhaimmista, jotka on vuosien saatossa järjestetty.
Kuvat: Sami Niemi
Lähetyshiippakunnassa on viime vuosina toisinaan kysytty, tulisiko sen rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vuonna 2021 hiippakuntakokous käynnisti rekisteröitymisen hyötyjen ja haittojen selvitystyön. Mistä tässä tarkemmin on kyse? Kysymyksiin vastaa Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo.
– Seurakunnissamme on ihmisiä, jotka ovat asiassa hyvin erilaisella mielellä. Osalla on tiiviimpi suhde Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, ja osalla se on hyvin löyhä tai katkennut kokonaan jo aikoja sitten. Tästä taustasta herää luontevana kysymys, mikä olisi Lähetyshiippakunnalle paras mahdollinen tapa järjestäytyä. Suomessa normaali tapa on perinteisesti ollut uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen.
Nykymalli, jossa Lähetyshiippakunta ja Luther-säätiö muodostavat kaksoisrakenteen, on sinänsä koettu toimivaksi. Toisaalta malli on joskus koettu epäselvänä. Korona-aikana myös uskonnonvapauskysymys tuli vastaan, kun valtiovalta kohteli eri tavalla rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia ja rekisteröimättömiä uskonnollisia yhteisöjä. Vaikka asiaa tutkiessa tarkentui, että uskonnollisilla yhteisöilläkin on varsin laaja uskonnonvapauden suoja, keskuudessamme oli jo herännyt kysymys, olisiko meidän kuitenkin selkeintä olla uskonnollinen yhdyskunta.
– Hiippakuntakokous hyväksyi erään seurakunnan esittämän aloitteen, jossa pyydettiin selvittämään rekisteröitymiseen liittyviä näkökohtia Lähetyshiippakunnan kannalta. Päätöksen pohjalta hiippakuntaneuvosto nimesi komitean marraskuussa 2021. Komitean mandaatti on siis kerätä tietoa keskustelun tueksi. Pyrimme kokoamaan faktatietoa, jotta voisimme tietää tarkalleen, mitä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen käytännössä tarkoittaisi eri asioiden suhteen. Komitean työn tarkoituksena ei siis ole ainakaan tässä vaiheessa ehdottaa suoraan, miten tulisi toimia.
Hiippakuntaneuvosto nimesi komitean jäseniksi minun lisäkseni piispa Juhana Pohjolan, Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajan Raimo Savolaisen, pastori ja lakimies Jyrki Anttisen, hiippakuntasihteeri Sami Niemen, pastorit Esko Murron ja Otto Granlundin sekä hiippakuntaneuvoston edustajaksi Pauliina Pylvänäisen. Kuluneen vuoden aikana olemme vuorotellen keränneet kukin eri osa-alueelta materiaalia, jota olemme yhdessä työstäneet. Pyrimme saamaan kattavasti eri teemoja seurakuntien ja koko hiippakunnan yhteiseen käyttöön.
Pohdittavanamme on ollut hyvin erikokoisia teemoja. Toisaalta rekisteröitymisessä on kyse monenlaisista käytännön järjestelyistä, toisaalta isoihin henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluvista asioista. On hyvin ymmärrettävää, että aiheeseen liittyy erilaisten näkökulmien ohella myös erilaisia tuntemuksia ja huolenaiheita.
– Uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröityminen on herättänyt seurakunnissa sekä innostusta että varauksellisuutta. Monet kysymykset liittyvät talouteen ja hallintoon. Myös kaksoisjäsenyyskäytäntö, eli yhtäaikainen jäsenyys sekä Suomen ev.lut. kirkossa että Lähetyshiippakunnassa, ja asian vaikutus siihen pohdituttaa. Emme ole halunneet sulkea pois mahdollisuutta olla jäsen ev.lut. kirkossa, vaikka sanommekin, että jäsenyys Lähetyshiippakunnassa riittää. Rekisteröityminen piirtäisi esiin asian myös siksi, että ev.lut. kirkon säädökset eivät hyväksy kaksoisjäsenyyttä tälläkään hetkellä. Nykytilanne on perustunut oikeastaan osittain tietämättömyyden suojaan.
– Tähän me kykenemme nyt jo vastaamaan, että huoli hallinnollisen työmäärän kasvamisesta ei näytä perustellulta. Jos Lähetyshiippakunta rekisteröityisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, perustamisvaiheessa hallinnollista työtä tulisi paljon, mutta käytännössä nykyinen seurakunnan hallinnon määrä ei muuttuisi. Hiippakunnan kanslian pitäisi organisoida jäsenrekisteri, mutta valtiolta voisi saada tietyn tuen sen hoitamiseen. Sinänsä siis taloushallinnon kustannuksien ei pitäisi nousta. Meidän tilanteessamme isompi kysymys onkin, miten muutoin talousvastuu jaettaisiin uudessa tilanteessa. Kuka ja ketkä sitä hoitaisivat, millä vastuulla ja mandaatilla? Samoin Lähetyshiippakunnan seurakuntien talouden tulisi olla ensin tasapainossa. Siihen toki pyritään nykytilanteessakin.
– Konstituutiokomiteassa olemme kehitelleet erilaisia skenaarioita, miten Lähetyshiippakunnan talous olisi mahdollista järjestää. Jokaisella niistä on omat heikkoutensa ja mahdollisuutensa. Yksi vaihtoehto olisi pyörittää taloutta kokonaan edelleen Luther-säätiön kautta. Toisessa skenaariossa Lähetyshiippakunta ottaisi hoitaakseen kirkon työn, mutta työnantajavastuu ja seurakuntien taloudet menisivät edelleen Luther-säätiön kautta niin kuin nyt. Kolmannessa vaihtoehdossa talous menisi kokonaan Lähetyshiippakunnan kautta.
Selvitystyön tässä vaiheessa vaikutelmani on, että jos Luther-säätiö hoitaisi seurakuntien taloutta ja Lähetyshiippakunta yhteistä työtä, tulisi jopa lisää säätämistä nykytilanteeseen verrattuna. Joka tapauksessa asioita täytyy koordinoida yhteisesti jatkossakin, mikä malli sitten mahdollisessa tilanteessa valittaisiinkaan, ja ketkä viran puolesta asiaa hoitavat. Samoin on pohdittava tarkkaan, kuka kantaa vastuun eri tilanteissa. Säätiössä on myös pitkä kokemus vastuun kantamisesta, sekä osaaminen ja toimintakulttuuri, jotka eivät synny hetkessä.
– Uskonnonvapauden osalta maassamme voidaan nähdä heikkeneväisyyttä. Tästä on osoituksena esimerkiksi Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeudenkäynti. Pohdittavia kysymyksiä varmasti on. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, että järjestäytyminen heikentäisi asemaamme. Luther-säätiön säädekirjan perusteella meillä on vahva uskonnonvapauden suoja jo nyt, ja sitä me tulemme puolustamaan, mutta rekisteröityminen selkeyttäisi asiaa.
– Olen toistuvasti kohdannut väärinymmärryksen, että jos järjestäytyisimme uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, nykyisen ehtoolliskäytäntömme tarvitsisi automaattisesti muuttua. Olemme jo aiemmin katsoneet, että kaikkien, jotka haluavat seurata Raamattua ja luterilaista tunnustusta, on mahdollista osallistua ehtoolliselle.
Oma kysymyksensä on, voiko Lähetyshiippakunnan jäsen osallistua esimerkiksi itselle rakkaan herätysliikkeen kesäjuhlilla ehtoolliselle. Toivon, että löytäisimme herätysliikkeiden kanssa tästä hyvän ratkaisun, jos olemme joskus rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta. Varmasti halua vaalia hyviä yhteyksiä löytyy puolin ja toisin.
– Kevään aikana kannustamme seurakuntia pysähtymään jäsenyyden teeman äärelle. Päädyimmepä rekisteröitymisen suhteen aikanaan millaiseen ratkaisuun tahansa, ydinkysymys kirkkomme menestyksen kannalta on: Saako jumalanpalvelus tulla elämäksi ja seurakunta kodiksi, ja saako myös jäsenyyden lahja kirkastua? Huolimatta siitä, mikä on virallinen statuksemme suhteessa valtioon, on keskeistä, että kristitty löytää seurakunnan kodikseen.
Konstituutiokomiteassa suunnittelemme, että lähettäisimme seurakuntiin myöhemmin kyselyn lisätiedon keräämiseksi. Syksyllä annamme väliraportin hiippakuntaneuvostolle, ja komitean työskentely on esillä myös hiippakuntakokouksessa marraskuussa. Tarvitsemme myös jatkuvasti seurakunnissa käytävien keskustelujen kautta tulevaa kuvan tarkennusta tilanteesta. Meillä ei ole kiirettä eikä painetta mihinkään suuntaan. Rauhallisin mielin ja kiinnostuneina olemme pohtimassa eri näkökulmia ja vaihtoehtoja.
Teksti: Pauliina Pylvänäinen
Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Kaiken kaikkiaan Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelustoimintaa on järjestetty jo 22 vuoden ajan. Näiden vuosien aikana toiminta on kasvanut maanlaajuiseksi ja väkimäärä lisääntynyt kovaa vauhtia. Onkin paikallaan silmäillä hetken menneitä vuosia. Mistä ja miten olemme päättyneet tähän tilanteeseen?
Suomen Luther-säätiön jumalanpalvelukset alkoivat Helsingin seudulla elokuussa 2000, kun Juhana Pohjola oli asetettu rakentamaan ensimmäistä jumalanpalvelusyhteisöä. Myöhemmin jumalanpalvelusyhteisöjä perustettiin lisää. Ne toimivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä ja sen tiloissa. Vastaavasti niiden pastorit olivat kansankirkon pappeja.
Maaliskuussa 2004 ”Mellunmäen tapahtumat” nostivat Luther-säätiön mediamyrskyn silmään. Sen jälkeen, kun piispa Eero Huovista oli pyydetty jäämään pois ehtoollispöydästä, kansankirkon ovet alkoivat sulkeutua. Tapahtumat toivat esiin kirkollisen ja teologisen hajaannuksen, joka pinnan alla oli kytenyt.
Luther-säätiön osalta apu tuli Ruotsin Missionsprovinsenista. Sieltä avautui oma tie ordinaatioihin ja piispalliseen kaitsentaan. Vuonna 2005 Göteborgissa järjestettiin ensimmäinen pappisvihkimys, jossa suomalainen vihittiin palvelemaan Suomessa.
Vuodesta 2006 alkaen Missionsprovinsenissa vihityt pastorit kastoivat lapsia niin, ettei heitä liitetty saman tien Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi, vaan mahdollisesti jälkikäteen. Tämä nosti Luther-säätiön uudelleen otsikoihin. Samalla jumalanpalvelusyhteisöt alkoivat korostaa, että kirkkokunnan jäsenkirjaa tärkeämpää on jäsenyys Kristuksen kirkossa. Niinpä jumalanpalvelusyhteisön jäsenenä saattoi olla ilman Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja siihen saattoi liittyä kasteen kautta. Valtaosa jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä kuului kuitenkin samaan aikaan myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Vuoteen 2008 mennessä monien jumalanpalvelusyhteisöjen seurakunnallinen luonne oli vahvistunut. Jumalanpalvelusyhteisöt olivat seurakuntia, joilla oli oma jäsenistö, seurakuntahallinto ja vakiintunut jumalanpalvelus. Uusia yhteisöjä perustettiin kiihtyvällä tahdilla.
Maaliskuussa 2010 Suomeen saatiin oma piispa, kun Matti Väisänen vihittiin palvelemaan seurakuntia Suomessa. Vihkimyksen seurauksena hänet erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Tämä vahvisti Luther-säätiön roolia kansankirkosta itsenäisenä toimijana.
16. maaliskuuta 2013 25 Suomen Luther-säätiön alaista seurakuntaa perusti Suomen evankelisluterilaisen Lähetyshiippakunnan ja Risto Soramies vihittiin sen piispaksi. Määritelmänsä mukaan Lähetyshiippakunnalla oli yhtäältä ”kirkollinen rakenne”, toisaalta se oli ”armonvälineiden tähden ja voimasta todellisesti kirkko”. Perustamiskokouksessa laadittu perustamiskirja kytki Lähetyshiippakunnan kirkollisen aseman jossain määrin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Hiippakuntadekaani Pohjola kiteytti aseman Pyhäkön lampun numerossa 2/2013 seuraavasti: ”Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne, jolla on samalla laaja kosketuspinta evankelis-luterilaisen kirkon elämään, koska sen seurakuntien jäsenistä monet kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tässä jännitteessä elämme.”
Suomen evankelis-luterilainen kirkko reagoi Lähetyshiippakunnan perustamiseen kieltämällä seurakuntien tilojen antamisen Lähetyshiippakunnan käyttöön ja erottamalla pappisvirasta yhdeksän Lähetyshiippakunnan pappia. Pappisoikeuksien poistamisen myötä pastoreilta katoavat edellytykset palvella Suomen ev.lut. kirkon jäseniä. Seurakuntalaisista yhä suurempi osa alkaa jättää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Vuoden 2015 aikana ekumeeniset yhteydet alkoivat muodostua. Lähetyshiippakunta tunnusti kirkollisen yhteyden Ruotsin ja Norjan sisarhiippakuntien kanssa. Seuraavina vuosina vuorossa olivat Kanada, Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Samaan aikaan Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys selkeytyi. Tämä käy ilmi esimerkiksi 5. helmikuuta 2015 julkaistusta blogista, jossa dekaani kirjoittaa: “Onkin hyvä sanoa ääneen, että kun lähdet pyhänä Lähetyshiippakunnan messuun, tulet todella luterilaiseen kirkkoon sanan täydessä merkityksessä.”
Marraskuussa 2018 selkeytynyt kirkollinen itseymmärrys kirjattiin myös hiippakuntajärjestykseen: “Lähetyshiippakunta on luterilainen kirkko Suomessa.” Samana vuonna Lähetyshiippakunta hyväksyttiin Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC) jäseneksi.
Kolme vuotta myöhemmin, marraskuussa 2021, Lähetyshiippakunnan kirkollinen itseymmärrys nousi jälleen keskustelunaiheeksi, kun hiippakuntakokous antoi konstituutiokomitealle tehtäväksi selvittää uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tai rekisteröimättä jättämiseen liittyviä kysymyksiä. Komitea on kuluvan vuoden aikana pohtinut asiaa eri näkökulmista. Sen toiveena on, että eri näkökulmista keskusteltaisiin myöhemmin seurakunnissa. Selvitystä käsitellään ensin Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokouksessa kuluvan vuoden lopulla.
Keskustelu Lähetyshiippakunnan kirkollisesta luonteesta ei ole reaktio yksittäiseen ajankohtaiseen asiaan, vaan Lähetyshiippakunnan luonnollisesta kehityskulusta nouseva teema. Kirkollinen itseymmärrys on vahvistunut vähä vähältä vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Itsenäisenä toimijana Lähetyshiippakunta on koko olemassaolonsa ajan ollut vapaa järjestäytymään yhteiskunnan silmissä parhaaksi katsomallaan tavalla ja myös muodostamaan vapaasti suhteensa toisiin kirkkoihin. Sen kirkollinen identiteetti onkin vahvistunut myös ekumeenisten sopimusten solmimisen ja niihin johtaneiden neuvottelujen myötä. Tällä hetkellä kirkollisen yhteyden sopimus on solmittu kuuden ulkomaalaisen kirkon kanssa.
Merkittävä tekijä Lähetyshiippakunnan itseymmärryksessä liittyy kirkolliseen jatkuvuuteen eli kontinuiteettiin. Martti Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa eikä luterilaisuus mieltänyt olevansa uusi, 1500-luvulla perustettu kirkko. Sen sijaan luterilaisuus haluttiin nähdä kulkevan vanhan läntisen katolisen kirkon jatkumossa. Samalla tavoin Lähetyshiippakunta ei miellä olevansa “uusi kirkko”, vaan katsoo olevansa osa vanhan suomalaisen luterilaisen kristinuskon jatkumoa. Se voi lukea suomalaista kirkkohistoriaa omana historianaan.
Lähetyshiippakunnan yhteydet vanhaan suomalaiseen kirkollisuuteen ilmenevät ainakin kolmella tapaa: opin yhteydessä, virkaperimyksessä ja kirkollisissa tavoissa. Lähetyshiippakunnan uskonoppi perustuu Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin. Koska Lähetyshiippakunnan piispat ja vanhemmat pastorit ovat olleet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kutsumia ja vihkimiä pappeja, he ovat samassa ketjussa kuin menneiden sukupolvien sielunpaimenet. Lähetyshiippakunta myös pääosin seuraa vanhoja suomalaisen luterilaisuuden tapoja esimerkiksi jumalanpalvelusliturgian, kirkollisten toimitusten sekä juhlien viettämisen, virsien ja rukousten osalta.
Toisinaan julkisuudessa on annettu ymmärtää, että Lähetyshiippakunta olisi perustettu vastustamaan tiettyjä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätöksiä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän oma ymmärryksemme. Sen sijaan luterilaisen kirkko-oppimme ytimessä ovat sana ja sakramentit. Augsburgin tunnustuksen VII artikla lausuu kirkosta seuraavasti:
”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”
Kristuksessa ja armonvälineiden yhteydessä eläminen on kristityn vapaus, oikeus ja velvollisuus. Pohjimmiltaan Lähetyshiippakunnan seurakunnat ovatkin olemassa siksi, että meillä olisi mahdollisuus elää Kristuksen yhteydessä, armonvälineiden äärellä.
Kesän ehdoton huipentuma minulle oli kirkkomme kesäjuhlat Loimaalla. Saimme kolmatta kertaa yhdessä kokea samassa teltassa, miten jumalanpalvelus on meille elämänä ja kirkko kotinamme. Oma ja monien kokemus tälläkin kertaa oli: saimme lahjaksi taivaasta virvoittavat päivät. Hengellisten kesäjuhlien perinne Suomessa on vanha ja vahva. Lähetyshiippakunnassa toive omista kesäjuhlista syntyi innosta kentältä eikä komiteapäätöksenä. Tämä on näkynyt vahvana vapaaehtoisorganisaationa, joka on vastannut juhlien toteutuksesta. Haluankin kiittää kaikkia yli kolmeasataa vapaaehtoista, jotka monilla lahjoillanne ja vaivannäöllänne mahdollistitte juhlan! On selvää, että tällaisen juhlan järjestäminen vaatii suuria ponnistuksia eikä se saisi syödä voimavaroja perustyöstä seurakunnissamme. Kun nyt rukoillen kysellään ja kartoitetaan suunnitelmia jatkosta, on hyvä kysyä, miksi tällaista juhlaa tarvitaan. Itse mielessäni katson neljää ikkunaa, jotka minulle alleviivaavat kesäjuhlan merkitystä kirkkomme työssä.
Ikkuna seurakuntalaisillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on Lähetyshiippakunnan ainoa valtakunnallinen tapahtuma. Se mahdollistaa eri ikäisten eri puolilta Suomea tulla yhteen. Voi osallistua yhteisiin palvelutehtäviin tai vaihtaa luontevasti kuulumiset makkarajonossa. Monet seurakuntamme ovat pieniä. On rohkaisevaa tavata toisia saman tien kulkijoita. Meitä on monta -kokemus ei ole vähäarvoinen. Erityisesti ajattelen satoja lapsia ja nuoria, joille yhteinen juhla jättää syvän hengellisen muistijäljen. Ystävyyssuhteiden syntyminen ja vahvistuminen sekä vastuunkantoon hiljalleen kasvaminen ovat oleellisia asioita kirkkomme tulevaisuutta ajatellen.
Ikkuna tulla tutustumaan kirkkoomme. Oli puhuttelevaa keskustella juhlassa ihmisten kanssa, jotka olivat ensi kertaa Lähetyshiippakunnan tilaisuudessa tai ylipäänsä hengellisessä tapahtumassa. Kesäjuhla antaakin matalankynnyksen mahdollisuuden tulla paikan päälle tai verkkolähetysten kautta tutustua kirkkomme opetukseen ja työhön. Juhla osaltaan tuo esille, että olemme Lähetyshiippakunta. Se tekee tunnetuksi niin juhlapaikkakunnalla kuin valtakunnallisesti kirkkoamme ja raamatullis-tunnuksellista opetustamme.
Ikkuna sisarkirkoillemme kirkkoomme. Kesäjuhla on luonteva paikka kutsua vieraita sisarkirkoistamme. Kaikki ulkomaiset vierailijat ovatkin olleet rohkaistuneita ja kiitollisia kokemastaan. Uskon, että meillekin on avartavaa ja vahvistavaa kuulla, kohdata ja nähdä sisaria ja veljiä yhteistyökirkoistamme ja lähetyskentiltä.
Ikkuna taivaallisiin lahjoihin. Tärkeintä kesäjuhlissa on tietenkin sen hengellinen anti. Rukoukseni on, että juhlaikkunasta näkyy aina Vapahtajan lempeät kasvot. Kaiken julistuksen ja opetuksen lähtökohtana ja päätepisteenä on Kristuksen Jeesuksen armotyö. Emme pyöritä kyläkarnevaalia vaan kokoonnumme Jumalan elävän ja voimallisen sanan äärelle. Yhteinen virrenveisuu ja hetkipalvelukset rytmittävä jokaista juhlapäivää. Juhla mahdollistaa myös ajankohtaisten aiheiden käsittelyn Raamatun valossa ja kirkkomme työn suuntaviivojen yhdessä jakamisen. Jokaisen juhlan teema kiteyttää hengellistä näkyämme. Yhteinen juhlallinen ehtoollismessu puolestaan konkretisoi, miten olemme yksi ruumis Kristuksessa. Taivas on auki meille syntisille tulla armoa omistamaan.
Kesäjuhlan onnistuminen lepää aina yksin Jumalan siunauksen varassa. Juhlien mahdollistuminen kuitenkin riippuu siitä, minkä merkityksen seurakuntalaisemme sille antavat. Raivataanko juhlaviikonloppu mahdollisuuksien mukaan vapaaksi? Tullaanko paikan päälle? Kannetaanko juhlaa rukouksin ja taloudellisesti? Löytyykö vapaaehtoisia palvelutehtäviin?
Kirkkona elämme seurakuntiemme viikoittaisissa messuissa. Kesäjuhla parhaimmillaan voi vahvistaa tätä työnäkyämme.
Kun Sinä katsot tästä avatusta juhlaikkunasta, mitä sinä näet?
Juhana Pohjola
piispa
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla huipentui sunnuntaiaamun messuun juhlateltassa. Loimaan viljavien peltojen keskellä Herran elopellolle pyhään paimenvirkaan vihittiin Mikko Aho ja Harri Hernesmaa. Aho on kutsuttu Turkuun, Pyhän Paavalin luterilaisen seurakunnan pastoriksi, ja Hernesmaa Parikkalaan, Pyhän ristin luterilaisen seurakuntaan, OTO-pastoriksi. Ordinaatiomessun toimitti piispa Juhana Pohjola. Avustavana liturgina toimi Joel Kerosuo. Lisäksi messussa palveli iso joukko pastoreita ja vastuunkantajia. Aiemmista Kesäjuhlista tuttuun tapaan messun musiikki oli erityisen koskettavaa ja virrenveisuu voimakasta. Yhteisöllisyyden tunne oli vahvaa, kun kuutisensataa ihmistä kokoontui yhteen Herran alttarin ääreen.
Ordinaatiomessun saarnassa Juhana-piispa käsitteli kirkastussunnuntain evankeliumitekstiä (Matt. 17: 1–8). Tekstistä piispa nosti esiin Jumalan sanat, jotka sopivat niin vasta vihittyjen pastoreiden kuin kaikkien ihmisten elämään:
”Nyt te liitytte pitkään ketjuun apostolisen viran haltijoina. Isän Jumalan ääni kantautuu tähän hetkeen: ”Kuulkaa häntä.” Saarnavirka on jumalallisesti asetettu, jotta Isän oikea ja hyvä tahto saisi kaikua vuorelta kaikkialle maailmaan myös teidän suunne kautta julistuksessa ja kirkollisissa toimituksissa: Kuulkaa häntä te kristityt, jotka kasteessa puettiin kirkkauden vaatteisiin, älkää pitäkö halpana lahjaanne vaan vaeltakaa hänen valossaan. Kuulkaa häntä te konfirmoidut, maailman unelmahötön keskellä ei ole mitään merkityksellisempää ja parempaa kuin elämä hänen yhteydessään. Kuulkaa häntä ja hänen varoituksen sanojaan te, jotka olette kadottaneet Jumalan pelon ja omaa hyveellisyyttänne säteillen kuuntelette aikamme suvaitsevaisuusmantroja. Kuulkaa häntä te nuoret miehet ja naiset, olkaa rohkeat ja siunatut solmimaan avioliitto ja ottamaan lapsia runsaasti vastaan, jos niitä lahjaksi annetaan. Kuulkaa häntä, te elävät ja arkussa makaavat: Minä olen herättävä teidät kaikki viimeiset tuomiolle vastaamaan, miten käytitte lahjaksi annetut vuotenne ja mihin turvasitte elämässänne.”
Kesäjuhlan ohjelma päättyy sunnuntaina iltapäivällä Lähetysjuhlaan. Juhlassa kuullaan muun muassa Saksan itsenäisen evankelis–luterilaisen kirkon piispaa ja ILC:n (International Lutheran Council) puheenjohtaja Hans-Jörg Voigtia, virkaan vihittyjä pastoreita sekä Kesäjuhlaan saapuneita kenialaisia vieraita.
Ordinaatiomessun tallenteen voit katsoa täältä.
Klo 14 alkavaa Lähetysjuhlaa pääset seuraamaan täältä.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan lauantaipäivänä hiippakuntadekaani Joel Kerosuo käsitteli luennossaan Lähetyshiippakunnassa ajankohtaisia asioita. Esille nousivat erityisesti Euroopassa käytävän sodan vaikutus kristittyjen elämään sekä kysymys jäsenyyden merkityksestä Lähetyshiippakunnan seurakunnissa.
Puheenvuoronsa aluksi Kerosuo pohti, kuinka kristittyjen tulisi elää sotauutisten keskellä. ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vaikuttanut pienimuotoisesti myös Lähetyshiippakunnan seurakuntiin”, Kerosuo kertoo. ”Seurakunnissa on kerätty avustuksia kauemmas ja yritetty eri tavoin auttaa heitä, jotka ovat seurakuntien yhteyteen löytäneet.” Ystäväkirkon pastorin tervehdykset Ukrainasta ovat olleet Kerosuon mukaan vavahduttavia.
Kristittyjen ei kuitenkaan tarvitse kiinnittää katseitaan vain hätään ja pelonaiheisiin ympärillään ja omassa elämässään, Kerosuo muistuttaa. ”Meidän katseemme kiinnitetään ajasta iankaikkisuuteen, epätoivon maailmasta Vapahtajan laupiaisiin silmiin. Hauraan ihmiselämän keskelle tulevat omistettavaksi suuren Jumalan suuret lahjat ja lupaus valtakunnasta.”
Kerosuo toteaa, että Kesäjuhlan tämänvuotisen teeman ”Tässä on tie” ydin on muistuttaa jokaista, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Puhe tiestä sisältää hänen mukaansa sekä lain että evankeliumin. Se osoittaa Kristukseen, joka itse on tie. Toisaalta se näyttää aina, millaista on meidän vaelluksemme ja ”tiellä kulkemisemme”, mutta samalla se aina osoittaa Kristukseen ja antaa Hänet. Kaikki on tehty valmiiksi!
Samalla juhlien teemasta avautuu kristillisen vaelluksen näköala, niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä, Kerosuo pohtii. ”Korvasi saavat kuulla Sanan ohjaavan sinua eteenpäin ja pysymään tien kulkijana syrjään poikkeamatta. Sana saa sinussa aikaan myös väärien teiden inhoamisen ja hylkäämisen. Tässä on elämän tie, ’pyhä tie’, joka vie varmasti perille taivaaseen asti.”
Kerosuo rohkaiseekin kristittyjä elämään normaalia elämää, vaikka Euroopan sotatilanne pelottaisikin. ”Samalla kun pidämme kourat ristissä, etteivät pommit lentäisi ilmaan, niin samalla me saamme elää rohkeasti, seurakuntia rakentaen, eläen normaalia kristityn elämää. Kun me saamme elää tästä perustasta ja Jumalan armoteoista, ei ole hätää, silloinkin, kun ulkonaisesti joskus elämässä on hätä.”
Luennon loppupuolella dekaani käänsi katseen Lähetyshiippakunnan ja sen seurakuntien tämänhetkiseen tilanteeseen. Hän kertoi, että työstettävänä on normaaliin elämään liittyviä kysymyksiä. Yksi niistä on riittävän taloudellisen pohjan löytäminen pastoreiden ja muiden työntekijöiden palkkaamiseen. Dekaanin mukaan vastaus haasteeseen löytyy seurakuntien keskeltä: ”Kyllä se on ystävät yhdessä meidän löydettävä sellainen talouden taso, jolla saadaan asiat onnistumaan ja myös löydettävä ne hankkeet mihin panostaa, laittaa työpanosta ja myös taloudellisia resursseja. Mutta yhdessä työskennellen meillä on myös aito mahdollisuus saada asioita onnistumaan ja eteenpäin.”
Kerosuo pohti myös kysymystä Lähetyshiippakunnan rekisteröitymisestä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. ”Tietyssä tilanteessa olisi ollut selkeintä, jos kirkkomme olisi voinut toimia yhteiskunnan juuri kirkkoja varten luodulla selkeydellä uskonnollisen yhdyskunnan asemassa”, hän totesi. ”Toisaalta taas on joskus pelätty, että saisiko valtio jotenkin vahvemmin lonkeronsa kirkon elämään sitä kautta. Pystyisikö se vaikuttamaan kirkkoon tavalla, jota emme toivo.” Näitä kysymyksiä on Kerosuon mukaan rauhassa tuumattava. Kiirettä vastauksen löytämiseen ei ole, mutta kentältä on kuulunut toiveita selkeyttää tilannetta. ”On tietyt huolet, mutta myös halu löytää kirkkoa parhaiten palveleva malli, mikä se onkaan”, Kerosuo tiivistää.
Varsinainen ydinkysymys on Kerosuon mukaan kuitenkin jäsenyyden merkitys seurakunnissa. Sen vahvistuminen on jatkuva haaste, johon korona-aika on antanut oman näkökulmansa. ”Eikö vallitseva korona-aika ole piirtänyt seurakuntiemme todellisuutta esiin?”, Kerosuo kysyi. ”On ollut erimielisyyttä joskus, miten toimia jossakin tilanteessa, mutta toisaalta se on tuonut esiin myös yhteyden Jumalan lahjojen äärellä. Oman seurakunnan merkitys on myös saattanut kirkastua, kun on ollut pastori, joka nimeltä kutsuu ja tarvittaessa perhekunnittain palvelee. Se piirtää myös aina esiin sen konkreettisen seurakuntajoukon. Siinä on meille myös mielekäs näky.”
Kerosuo toteaa, että Lähetyshiippakunnan ehtoollispöytään ovat tervetulleita kaikki kastetut, luterilaista uskoa tunnustavat ja syntien anteeksiantamusta kaipaavat elävät kivet, olivatpa he seurakunnan jäseniä tai eivät. Dekaanin mukaan seurakunnan jäsenyys kuitenkin auttaa ”piirtämään esiin sitä laumaa, joka tämän alttarin ja saarnatuolin äärellä kokoontuu”. Hän luonnehtii jäseneksi liittymistä yksittäisen elävän kiven tunnustukseksi: ”Tähän yhteyteen minä tahdon omalla nimelläni ja allekirjoituksellani sitoutua, tätä toimintaa tahdon kannattaa ja tukea, ja näiden ihmisten kanssa tahdon olla kulkemassa yhdessä, palvelemassa, kärsimässä, iloitsemassa ja odottamassa toivomme täyttymistä, Vapahtajan toista tulemista. Tässä on minun seurakuntani.”
Dekaani Kerosuon luennon voit kuunnella kokonaan täältä.
Kiinnostaisiko sinua pysähtyä hetkeksi keskustelemaan lopun ajoista tai seurakunnan rakentamisesta? Haluatko päästä kuulemaan, millaista lähetystyö Afrikassa nykyään on? Muun muassa näiden aiheiden äärelle on mahdollista kokoontua ihan pian, kun Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlan (Loimaalla 29.–31.7.) lauantain ohjelmassa on kolmetoista kanavaa. Alla muutamat kanavien pitäjät tarjoilevat maistiaisia, millaista tarjontaa on luvassa.
”Luterilainen kirkko kasvaa ja vahvistuu Afrikassa. Nopean kasvun vaiheessa sillä on tarve saada kirjoja, opetusta ja tukea. LHPK tukee Itä-Afrikan kirkkojen parissa tehtävää työtä yhdessä Lutheran Heritage Foundation kanssa. Hyödynnä ainutlaatuinen mahdollisuus ja tule kuulemaan työstä afrikkalaisesta näkökulmasta, kun LHF Nairobin toimiston kenialaiset työntekijät George Ondieki, Julius Ng’ang’a ja Herbert Gore tuovat terveisensä Keniasta. Kanavaa vetää ja tulkkaa Leena ja Tuomo Simojoki.”
”Kutsumme “Naisena seurakunnassa” -kanavaan kaikkia heitä, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan naisten roolia Lähetyshiippakunnan seurakunnissa. Millaista on olla naisena seurakunnassa? Miltä vastuun kantaminen seurakunnassa naisista tuntuu? Kanavassa jokainen voi osallistua keskusteluun omasta näkökulmastaan ja sen verran, kuin mukavaksi kokee. Kuulemme myös lyhyen alustuksen naisen asemasta ja tehtävistä alkukirkon seurakunnissa.”
”Sakramenttien ydin on Jeesuksen ansaitsema sovinto, jota Pyhä Henki jakaa Kirkossa. ”Tässä kristikunnassa Hän, joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi …” Sakramentti on suuri salaisuus, joka ylittää ihmisjärjen. Toisaalta se on yksinkertainen ja varma, johon usko kiinnittyy. Kanavan ensimmäinen osassa käsitellään sakramentteja yleisesti (Joni Ahonen). Toisessa osassa tutkitaan rippiä (Markku Sumiala).”
”Farsin-kielisellä kanavalla saamme opetusta ehtoollisjumalanpalveluksesta ja seurakuntaelämästä. Tilaa on myös runsaalle keskustelulle. Kanavassa rukoillaan myös yhteisten asioiden puolesta.”
”Kanava on pastori Juuso Mäkisen kirjoittaman Autuas toivo -kirjan julkaisutilaisuus. Maailmaan mukautumisen tai väärän uteliaisuuden sijaan Raamatun opetus lopun ajoista on yksinkertainen: ”Pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tuodaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.” (1. Piet. 1:13) Kristuksen paluu tuomitsemaan elävät ja kuolleet on lopun aikojen pääopinkohta, kristityn autuas toivo. Tule, Herra Jeesus!”
”Pyhä Henki kutsuu, kokoaa, valaisee ja pyhittää seurakunnan Sanan kautta. Tämä ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä, vaan ihmisten keskellä, tässä maailmassa. Kanavassa keskustelemme siitä, miltä tämä voisi näyttää, miten me voisimme olla tässä mukana, ja mitä ongelmia ja ratkaisuja voimme yhdessä löytää.”
Yllä esiteltyjen kanavien lisäksi tulossa on kanava Tunnustukselliset luterilaiset maailmalla, jossa puhujana on Saksan itsenäisen evankelis-luterilaisen piispa ja International Lutheran Councilin puheenjohtaja Hans-Jörg Voigt. Häntä tulkkaa suomeksi piispa Risto Soramies. Esko Murron vetämässä kanavassa Kirkoksi kasvava kirkko keskustellaan Lähetyshiippakunnan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aila Ruohon ja Petri Hiltusen johdolla pohditaan, mitä on elää Kristittynä uushenkisessä Suomessa.
Yllä mainittujen, aikuisille suunnattujen kanavien lisäksi samaan aikaan on tarjontaa myös nuoremmille kesäjuhlavieraille. Hyvän paimenen seurakunta tarjoaa kanavan 4-6 -vuotiaille lapsille, Markuksen luterilainen seurakunta 7-9 -vuotiaille koululaisille. 10-12 -vuotiaitten varhaisnuorten kanavan järjestää Jarno Gummeruksen ja Mikko Ahon johtama tiimi. Miten puolustan uskoani? – kanavassa puolestaan etsitään vastausta kysymykseen Kalle Väätäisen johdolla. Kanava on suunnattu 13 vuotta täyttäneille nuorille.
Tällaista tarjontaa on siis luvassa Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa lauantaina 30.7. klo 15.00-16.30. Löysitkö sinä kanavien joukosta jo ”sen oikean”?
Viime sunnuntaina 9.1.2022 vietettiin juhlapäivää Salossa, Apostoli Johanneksen luterilaisessa kappeliseurakunnassa. Yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontuva seurakunta on vähitellen ottanut askeleita järjestäytyäkseen: nimi on valittu ja johtoryhmä muodostettu luotsaamaan toimintaa eteenpäin.
Pastori Sakari Korpinen kertoo seurakunnan vaiheista:
”Jo muutama vuosi sitten pastori Sebastian Grünbaumin johdolla pidettiin Salossa opetussarja Kirkon seitsemästä tuntomerkistä. Sen jälkeen aloimme kokoontua messuun vuokratiloissa Salon keskustassa ja kesällä Lindilän kappelissa tai puistossa. Nyt messuja on pidetty jo kolmisen vuotta joka toinen pyhä, ja palveluksessa ovat vaihdelleet Lähetyshiippakunnan pastorit. Joulun alla isä Sebastianin johdolla järjestäytyi seurakunnan johtoryhmä ja seurakunta kutsui Eero Kaumin ja minut palvelemaan pastoreina. Seurakunta tulee toimimaan vielä toistaiseksi Turun Paavalin luterilaisen seurakunnan kappeliseurakuntana, järjestäytymistä itsenäiseksi seurakunnaksi valmistellaan.”
Sunnuntaina messussa johtoryhmän jäsenet siunasi tehtäväänsä isä Eero ja isä Sakari. Lasse Kaikkonen toimii seurakunnan isäntänä ja suntiona ja muina johtoryhmän jäseninä toimivat Marja-Liisa Nore, Tuula Jokela, Liisa Korpinen, Anssi Reima ja Urpo Poikonen seurakunnan pastoreiden kanssa.
Sakari Korpinen jatkaa:
”Seurakuntamme messuihin on tullut väkeä laajalti Salon ympäristöstäkin ja hyvin erilaisista hengellisistä ryhmistä. Mutta luotamme Jumalan sanan ja pyhän evankeliumin voimaan. Luterilainen tunnustuksemme ei ole pakastimessa, vaan täydessä käytössä ja sen ohjaamina saamme kasvaa kristittyinä samassa uskossa ja opissa ainoalla kestävällä perustalla, Kristus-kalliolla.”
Tervetuloa mukaan toimintaan Salosta ja lähialueilta. Seurakunnan tapahtuma- ja yhteystiedot löydät osoitteesta www.lhpk.fi/salo
Piispa Juhana Pohjola
Lähetyshiippakunnan kesäjuhla Loimaan evankelisella opistolla huipentui sunnuntain 1.8.2021 juhlalliseen piispan virkaan vihkimysmessuun. Piispa Soramies avustajiensa kanssa vihki pastori, TT Juhana Pohjolan (49) Lähetyshiippakunnan uudeksi piispaksi. Juhlatelttaan ja sen ympäristöön oli turvarajoitukset huomioiden kokoontunut yli 800 juhlavierasta. Vihkimysmessu saatiin viettää kauniissa säässä vastoin synkkiä sääennustuksia.
Ristisaatto valmistautuu messun alkuun. Piispan sauvan kantaa aluerovasti Kalle Väätäinen, piispan ristin aluerovasti Petri Hiltunen, piispan kasukan aluerovasti Miika Nieminen ja piispan hiipan aluerovasti Ville Typpö
Vaskiyhtye, kuoro ja veisaava seurakunta ottivat vastaan ristin perässä kulkeneen pitkän ristikulkueen, jossa vihittävän edellä aluerovastit kantoivat piispan viran tunnusmerkkejä ja vihkivä piispa Soramies tuli viimeisenä. Ensimmäistä päivää hiippakuntadekaanina toiminut Joel Kerosuo palveli messun avustavana liturgina ja viimeistä päivää Lähetyshiippakunnan piispanvirassa toiminut Risto Soramies saarnasi. Hän muistutti kirkkokansaa Jumalalta saadun kutsumuksen merkityksessä.
Piispa Risto Soramies saarnasi piispan virkaan vihkimysmessussa ja ohjeisti vihittävää tulevaa tehtävää varten
Väistyvä piispa opasti vihittävää siitä, miten piispan ei tarvitse keksiä mitään omaa vaan Kristuksen evankeliumista riittää aina annettavaa ja se on aina ajankohtainen. Piispan tehtävänä on ruokkia Jumalan sanalla laumaa ja valvoa, etteivät vieraat opit pääse raatelemaan sitä.
Ammenna runsaasta armosta itsellesi ja hiippakunnallesi. Armo lisääntyy käytössä. Sana syntien anteeksisaamisesta ei käy vanhaksi, piispa Soramies muistutti.
Vihkimysosion alkaessa Lähetyshiippakunnan konsistorin notaari Samuli Siikavirta luki piispan valtakirjan, minkä jälkeen Risto Soramies kysyi seurakunnalta, tahtooko se ottaa Juhana Pohjolan piispakseen ja rukouksiinsa. Teltan täytti voimakas ja päättäväinen vastaus: ”Tahdomme.”
Piispa Risto Soramies kysyy vihittävältä kaavan mukaiset kysymykset sitoutumisesta ja valmiudesta. Vihkimisessä avustavat piispat ja pastorit lukivat Raamatun sanat.
Vihittävältä kysyttiin sitoutumisesta kirkon uskoon ja valmiutta tarvittaessa kärsiä lauman autuuden tähden.
Missouri Synodin presidentti Matthew Harrison ojentaa Juhana Pohjolalle paimensauvan
Kuoron laulaessa helluntaivirttä Juhana Pohjola sai piispan viran tunnukset: Risto-piispa antoi piispanristin. Norjan ja Ruotsin sisarhiippakuntien piispat Thor Henrik With ja Bengt Ådahl pukivat kaavun, Missouri Synodin presidentti Matthew Harrison ojensi paimensauvan ja vihkirukouksen jälkeen Latvian luterilaisen kirkon piispa Hanss Jensons asetti hiipan vihityn päähän.
Kättenpäällepano. Vihkimiseen osallistuvat Lähetyshiippakunnan piispat ja pastorit ja sisarkirkkojen edustajat siunaavat Juhana Pohjolan piispan virkaan
Kättenpäällepanoon osallistuivat myös Lähetyshiippakunnan pappiskollegion nuorin pastori Mika Tervakangas ja vanhin pastori Sakari Korpinen.
Piispa Juhana ja vihkimiseen osallistuneet alttarilla laulamassa Herraa hyvää kiittäkää virttä
Raamatunjakeella ”Kaitse minun lampaitani” piispa Soramies lähetti uuden piispan tehtäväänsä. Vihityn piispan kääntyessä seurakuntaan päin teltta täyttyi Herraa hyvää kiittäkää -virren iloisella veisuulla.
Uuden piispan ensimmäinen tehtävä oli palvella seurakuntaa ehtoollisen lahjalla. Taivaan ovi oli avoinna tulla omistamaan Kristus ja syntien anteeksiantamus.
Messun päätteeksi koettiin koskettava hetki, kun kahdeksan vuotta Lähetyshiippakuntaa paimentanut Risto-piispa laski paimensauvansa alttarille ja polvistui rukoukseen. Vaikka hän jatkaa emerituksena seurakuntien palvelemista, kaitsentavastuu kirkosta jäi Herran alttarille. Teltasta poistuneen kulkueen perässä kulki viimeisenä piispa Juhana Pohjola.
Piispa Juhana Pohjola johdattaa pappiskollegion ja sisarkirkkojen edustajat kiitosrukoukseen messun päätteeksi
Piispa Juhanan vierellä edeltäjät samassa jatkumossa; Piispa Risto Soramies Juhanan vasemmalla puolella ja Piispa Matti Väisänen oikealla puolella.
Ryhmäkuvassa vihkimiseen osallistunut pappiskollegio ja sisarkirkkojen edustajat
Piispan virkaan vihkimysmessun voi katsoa Lähetyshiippakunnan YouTube-kanavalla tai suoraa alta.
Kuvat: Kari Puustinen
FBB:n 100-vuotisjuhlassa sisarkirkkomme DelsiN:n edustajien kanssa: piispa Thor Henrik With (vas.), pastori Erik Okkels, pastori Samuli Siikavirta ja Richard Skollevoll
Pohjoismaissa on eletty liberaaliteologian voimistumisen keskellä. Moni Suomessa ajattelee irtautumisen Raamatun ja siitä nousevien Tunnustuskirjojen opista tapahtuneen luterilaisessa valtakirkossa vuoden 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä. Siitä lumipallon katsotaan lähteneen vyörymään tuoden tullessaan vuoden 2011 rukoushetken rekisteröityneiden samaa sukupuolta olevien parien puolesta ja lainmuutoksen jälkeen homopareja vihkivät kapinapapit. Kuitenkin niin Suomessa kuin muuallakin Pohjolassa liberaaliteologian aallot löivät jo sata vuotta sitten ja aiemminkin valistusajasta lähtien. Tulilinjalla on ollut pohjimmiltaan suhtautuminen Jumalan sanaan.
Suomessa ensimmäinen luterilainen vapaakirkko syntyi 1920-luvulla reaktiona luopumukseen sanasta valtakirkon sisällä. Norjassa vastaavasti Evankelis-luterilainen kirkkoyhteisö (Det evangelisk-lutherske kirkesamfunn, DELK) syntyi jo vuonna 1872. Vuonna 1919 näki päivänvalon Norjan vanhin tunnustusrintamaa kokoava järjestö For Bibel og bekjennelse (FBB).
Tunnustusrintama on hajaantunut, mutta FBB kokoaa sitä yhteen. Kuvassa Oslon ensimmäisen tuomiokirkon, Pyhän Halvardin katedraalin rauniot 1100-luvulta.
FBB:n historia on pienoiskuva siitä, mitä Pohjoismaiden kirkkotaistelussa on tapahtunut. Yhdistys käsitti alussa enemmistön Norjan kirkon papeista, jotka reagoivat papiston parissa vaikuttaneeseen liberaaliteologiseen ”edistysliikkeeseen”. Aluksi vain pastoreille ja teologeille avoimen yhdistyksen nimi oli 40 vuoden ajan Bekjendelsestro presters Broderkreds. Sen toiminnassa piti sitoutua klassiseen kristologiaan ja apostoliseen uskontunnustukseen. Kirkkotaistelua käytiin niitä vastaan, jotka kyseenalaistivat mm. klassisen kristologian, sakramenttien vaikuttavuuden tai kadotuksen. Vuodesta 1979 lähtien FBB:n jäseniksi on hyväksytty myös maallikoita.
Pian kirkkopoliittinen tilanne radikalisoitui. Naispappeus-, abortti- ja homoavioliittokysymys olivat tapetilla. Abortinvastaisessa taistelussa FBB tuki pastori Børre Knudsenia, joka joutui 20 päiväksi vankilaan vuonna 1994 kieltäydyttyään maksamasta sakkoja, joita hänelle oli langetettu abortinvastaisista mielenosoituksistaan. FBB tuki myös Knudsenin vihkimistä piispaksi vuonna 1997, yhteisönään “Norjan kirkko maanpaossa”. Knudsen oli perustamassa vuonna 2013 Lähetyshiippakunnan sisarkirkkoa, Evankelis-luterilaista hiippakuntaa Norjassa (Det evangelisk-lutherske stift i Norge, DelsiN). FBB:ssä problematisoitiin myös Porvoon sopimus (1992) kirkollisesta yhteydestä Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen ja anglikaanien välillä sekä Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999) Luterilaisen maailmanneuvoston ja Roomalaiskatolisen kirkon Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston välillä. Nykyään FBB:n työssä on mukana enemmän maallikoita kuin pappeja, ja järjestön tunnustuksellisen linjan edustajat ovat pieni vähemmistö Norjan kirkon marginaalissa. Ajat ovat sadan vuoden kuluessa muuttuneet suuresti.
Osallistuin viime viikolla kolmeen tapahtumaan Oslossa, joista viimeisenä oli FBB:n 100-vuotisjuhla. Edustin kirkkoamme, Suomen evankelisluterilaista lähetyshiippakuntaa. Paikalla oli runsaasti vieraita kaikista Pohjoismaista.
Aiempiin vuosijuhliin verrattuna läsnä ei enää ollut yhtäkään 3,7 miljoonan jäsenen Norjan kirkon (Den norske kirke) piispoista. Juhlimassa ei ylipäätään ollut enää lähinnä kansankirkon väkeä vaan piispoja, paimenia ja jäseniä useista eri kirkkokunnista. Kansankirkon tunnustusrintaman hajoaminen todettiin useissa juhlapuheissa haikein mielin.
– Meidät on voitettu. Vihollinen on ollut liian vahva, piispa Göran Beijer Ruotsin lähetysprovinssista totesi vakavaan sävyyn.
Tästä huolimatta juhlassa ilmaistiin paljon kiitollisuutta FBB:n tekemästä opetus- ja julkaisutyöstä, joka on saanut monet kiinnittymään entistä lujemmin sanaan ja tunnustukseen kukin omassa kontekstissaan. Juhlassa naurettiin paljon. Hepuli oli lähellä vallata juhlasalin, kun FBB:n johtaja, DELK:n pastori Boe Johannes Hermansen siteerasi Norjan kuninkaalta ja pääministeriltä tullutta vastausta juhlakutsuun. Niissä kun pahoiteltiin, ettei juhla mahtunut kalenteriin ja tyydyttiin toivottamaan ”hyvää joulua”.
FBB:n 100-vuotista historiaa oli juhlimassa kansainvälinen joukko tunnustusrintaman väkeä.
Juhlaa vietettiin DELK:n kauniissa kirkossa. DELK:iin kuului vuoden 2018 lopussa 3 176 jäsentä, 12 seurakuntaa ja sillä oli 5 kristillistä vapaakoulua. Vuodesta 1978 Norjassa on vaikuttanut myös ruotsalaissyntyinen mutta vuonna 2009 Norjassa rekisteröity amerikkalaisen Wisconsin-synodin kanssa yhteydessä oleva Luterilainen tunnustuskirkko (Den Lutherske Bekjennelseskirke), jolla oli viime vuoden lopussa 51 jäsentä. Vuonna 1999 osa tunnustusväestä perusti itsenäisen ns. vanhakatolisen Pohjoismais-katolisen kirkon (Den nordisk-katolske kirke), johon kuului 91 jäsentä. (Jotkut lähtivät roomalaiskatoliseen kirkkoon.) Vuonna 2006 rekisteröitiin Luterilainen kirkko Norjassa (Den lutherske kirke i Norge), jolla oli vuonna 2017 84 jäsentä (uusin tieto puuttuu). Vuonna 2013 perustettu rekisteröimätön sisarkirkkomme DelsiN ilmoittaa jäsenmääräkseen 150. Kaksi viimeksi mainittua ovat Kansainvälisen luterilaisen neuvoston (ILC:n) jäsenkirkkoja mutteivät ole keskenään virallisessa kirkollisessa yhteydessä. Kaikista näistä oli edustajia paikalla. Todennäköisesti olen unohtanut listasta myös joitakin norjalaisia järjestöjä.
Norjan luterilaisista vapaakirkoista suurin, 1877 perustettu Evankelisluterilainen vapaakirkko (Den Evangelisk Lutherske Frikirke) loisti sekin juhlasta poissaolollaan. Noin 19 000 jäsenen Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluva ja Norjan kirkon kanssa kirkollisessa yhteydessä oleva vapaakirkko hyväksyi vuonna 2005 naisten toimimisen pastoreina.
Ruotsista paikalla oli kaksi edustajaa sisarkirkostamme, 16 seurakunnan kokoisesta Ruotsin lähetysprovinssista (Missionsprovinsen i Sverige). Tanskasta osallistujia tuli niin kansankirkon vanhauskoisten parista kuin Tanskan evankelis-luterilaisesta vapaakirkostakin (Den evangelisk-lutherske Frikirke i Danmark), joka kuuluu ILC:hen ja jolla on n. 90 jäsentä. Islannista paikalla oli yksi opiskelija, jonka kertoman mukaan Islannin nopeasti liberalisoituneessa kansankirkossa (Hin evangelíska lúterska kirkja) ei ole tunnustusrintamaa laisinkaan.
NELA-konferenssin paneelikeskusteluun osallistuivat prof. Knut Alfsvåg (vas.) Norjan kirkosta, piispa Thor Henrik With DelsiN:stä, allekirjoittanut Lähetyshiippakunnasta, prof. Charles Gieschen Missouri-synodista ja pastori Halvar Sandell S:t Martins församlingista.
FBB kokoaa siis Raamatusta ja tunnustuksesta välittäviä kristittyjä melko laajalti ja sillä on ystäviä myös muualla Pohjoismaissa. FBB on myös tukenut luterilaisia nuorten aikuisten konferensseja järjestävää Corpus Christi -järjestöä rahallisesti viime vuosina, mistä lausuin järjestön puheenjohtajana kiitokset.
Edellä esitetyistä luvuista voi nähdä, että tunnustuskenttä on läntisimmässä rajanaapurissamme valitettavan pirstaloitunut eri kirkkoihin, joista yksi ei edes ole opiltaan luterilainen. Vaikka Suomessakin on joitakin Lähetyshiippakuntaa vanhempia, 2–5 seurakunnan kokoisia luterilaisia vapaakirkkoja (Seurakuntaliitto, STLK, SLT, S:t Johannes ev-luth församling jne.), kenttä ei ole täällä aivan niin hajanainen kuin Norjassa. Myös valtakirkon tietyissä herätysliikkeissä on Suomessa yhä luterilaista tunnustusta tärkeänä pitäviä kristittyjä, vaikka elintila onkin niissä käynyt niin ahtaaksi, että vihkimyksiä pitää hakea lähetyskentiltä asti ja vaikka ehtoollisyhteyttä valtakirkon piispoihin jatketaankin opillisista erimielisyyksistä huolimatta.
Kun esittäydyin Oslossa juhlaväelle edustajana Lähetyshiippakunnasta, jolla on 36 seurakuntaa ja n. 2100 jäsentä, se tuntui Norjan kontekstissa suorastaan kerskaamiselta. Jos ei-aktiiviset jäsenet jätetään DELK:n osalta laskuista pois, me olemme ylivoimaisesti suurin Pohjoismaiden tunnustuksellisista luterilaisista ns. vapaakirkoista. Myös FBB:n 100-vuotisjuhlaa edeltäneissä pohjoismaisessa tunnustuskonferenssissa sekä Pohjois-Euroopan Luther-akatemian (NELA) konferenssissa koin saman, kun eri kirkkojen edustajat kertoivat tilanteestaan. Meidän kasvuamme 20 vuodessa yhdestä Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöstä 36 seurakunnan kokoiseksi kirkoksi ihmeteltiin.
Vaikka mikään kirkko ei ole täydellinen ja meillä on omat haasteemme osaksi tästä nopeasta kasvusta johtuen, paljosta saamme olla Jumalalle kiitollisia. Katamme kirkkona Suomen kartan jo vallan hyvin, vaikka aukkojakin yhä on. Olemme monelle varteenotettava kirkollinen vaihtoehto maassamme, ja moni etsijä löytää seurakuntaamme jopa täysin kirkollisten piirien ulkopuolelta. Olemme verkostoituneet kansainvälisesti ILC:n ja kirkollisen yhteyden toteamisten kautta ja välttäneet sisäänpäin kääntymisen vaaraa. Olemme viestineet aktiivisesti ulospäin myös kotimaassa laajan saarnapankin, video-opetusten, luterilainen.net -sivuston ja julkaisujen kautta. Kaikki tämä – jos Jumala suo – myös jatkuu ja kehittyy edelleen.
Omassa puheenvuorossani kerroin lopussa sekaannuksesta, joka minulle kerran tapahtui Corpus Christin hallituksen kokouksessa FBB:stä puhuessani. Muistin lyhenteen väärin muodossa ”BFF”. Se on englanniksi tunnettu lyhenne termistä ”best friends forever” – ikuisesti parhaat ystävät. FBB puolestaan tulee sanoista, jotka tarkoittavat ”Raamatun ja tunnustuksen puolesta”. Päätinkin puheeni seuraaviin sanoihin, jotka saivat salin nauramaan:
– Jos löydämme yhdessä saman perustan, jolla olemme todella Raamatun ja siitä nousevan luterilaisen tunnustuksen puolesta (For Bibel og bekjennelse, FBB), silloin olemme varmasti myös ”best friends forever” (BFF).
Tällaiseen yksimielisyyteen evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisestahan meidän kristittyjen välinen yhteys lopulta perustuu.
Samuli Siikavirta, PhD
Pastori, Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta
9.–10.10.2019 järjestetyn NELA-konferenssin teemana oli kaste. Allekirjoittanut puhumassa aiheesta Kaste ja kristillinen identiteetti Uudessa testamentissa. Kuva: Boe Johannes Hermansen.
