Jo kuudes Alfaleiri eli nuorten aikuisten valtakunnallinen leiri vietettiin 18.-20.10.2024 Mertiörannan leirikeskuksessa. Kokoonnuimme yhteen 70 nuoren aikuisen kanssa Jämijärvelle viikonlopuksi. Iloksemme jälleen mukana oli ympäri Suomea niin vanhoja tuttuja kuin ensikertalaisiakin.
Perjantaina kokoonnuimme alkuillasta Mertiörantaan ja majoituimme sekä nautimme päivällisen. Leiriläisiä valui paikalle illan mittaan, viimeiset saapuivat vasta lauantaiaamun puolella. Perjantai-illan ohjelmaan kuului tutustumista, leirin ensimmäinen raamattuopetus ja vesper. Illan jatkoa tähdittivät uinnit ja saunat, joiden ohella nautimme toistemme seurasta keskusteluin ja pelailuin.
Leirin opetuksissa tutkimme pastori Janne Koskelan johdolla Apostolien tekoja. Pohdimme, millaisia esteitä evankeliumin leviämiseen on alusta alkaen ollut, ja miten Jumala onkaan ne kerta toisensa jälkeen ihmeellisesti ylittänyt. Opetukset ja niistä virvonneet keskustelut olivat syvällisiä, opimme paljon uutta ja löysimme jopa yhtymäkohtia nykypäivän haasteisiin. Pidimme myös pienryhmissä ilosanomapiiriä tutustuen etiopialaiseeen hoviherraan Mailis Janatuisen laatimien kysymysten johdattelemana. Lukijallekin voimme suositella taas Apostolien tekojen kertaamista.
Hienoa ja odotettua oli pitkästä aikaa nähdä ystäviä ympäri Suomen. Ohjelman lomassa nautimme aurinkoisesta säästä ulkoillen muun muassa lipunryöstön parissa. Lauantai-illasta pääsimme vielä toistamiseen saunomaan ja uimaan hyisessä Mertiöjärvessä ennen leirin huipennusta.
Lauantai-iltana leiri sai huipennuksensa leiritiimin valmistelemassa Elämäni Apostoli-ohjelmassa, jossa tutustuimme vaikuttavien tarinoiden ja hulvattomien näytelmien kautta vielä viiteen apostoliin: Paavaliin, Pietariin, Johannekseen, Markukseen ja Andreakseen. Välissä käytiin virsikatkoilla!
Sunnuntaina osallistuimme Kankaanpäässä Pyhän Simeonin luterilaisen seurakunnan messuun. Messun jälkeen oli vielä yhteinen leirin päätöstilaisuus perinteisen leirivisan merkeissä. Haikein mielin olikin jäähyväisten aika.
Seuraavaa leiriä ei onneksi kovin kauaa tarvitse odotella, kun jo uutena vuotena on edessä kansainvälinen nuorten aikuisten Corpus Christi Finland -leiri Jyväskylän Kiponniemessä.
Kiitos Herralle jälleen leirimme varjelemisesta!
Teksti: Emma Sumuvuori ja Aaro Pohjola
s. 25.12.1928
k. 23.6.2024
Rauha Heino syntyi tähän maailmaan joulupäivänä 1928 nuorimpana perheensä kolmesta lapsesta. Rauha kasvoi Ojanperän tilalla Maitoisilla. Rauhan koti oli maatila, jossa oli viljelystä ja vähän karjaa. Rauhan varhainen lapsuus oli hyvä ja turvallinen. Nuoruudessaan Rauha koki sodan ja sodan jälkeisten vuosien epävarmat ajat.
Työelämässä Rauha toimi mm. johtajana Hirvivaaran vanhainkodissa Mäntsälässä, johtajana Vihdin Hopearinteen palvelutalossa sekä Hausjärvellä terveyskeskuksen ylihoitajana. Hoitotyön lisäksi Rauhan arkea täyttivät rakkaus koiriin, erityisesti Bernin paimenkoiriin.
Seitsemänkymmentäluvun puolessa välissä Rauha osti Rengon Ylimmäisistä vanhan koulurakennuksen. Koulu oli aikanaan rakennettu talkoovoimin, mutta se ei ehtinyt olla koulukäytössä montaakaan vuosikymmentä lapsien vähennyttyä Ylimmäisten kylällä. Sen sijaan Rauhalle siitä tuli koti lähes viideksikymmeneksi vuodeksi. Rauhan kodin sisustuksessa näkyi hänen innostuksensa käsitöihin. Rauhan taitavissa käsissä koulun korkeat huoneet saivat kauniit tapetit ja sohvat upeat päällysteet.
Rauhalaksi nimetty koulurakennus palveli ensin koirien kasvatuksessa. Myöhemmin se sai kokonaan uuden käyttötarkoituksen, kun yläkerran juhlasali vihittiin kotikirkoksi. Ystävien kanssa Rauhalan toimelias emäntä kaunisti kirkkotilan viihtyisäksi ja ompeli jumalanpalveluskäyttöön liturgisia tekstiilejä. Vuosina 2003-2005 pastorit Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola pitivät seuroja ja toimittivat messuja Rauhalan yläkerrassa. Rauha palveli näissä tilaisuuksissa monipuolisesti ja kokosydämisesti aina suntion tehtävistä kahvitarjoiluihin.
Rauhalassa alkaneen työn seurauksena järjestäytyi seurakunta, joka vuonna 2005 muutti vuokralle Adventtikirkon tiloihin ja sai nimekseen Matteuksen seurakunta. Myös Rauha löysi tiensä Hämeenlinnaan ja alkoi käydä säännöllisesti jumalanpalveluksissa adventtikirkolla. Satunnaisesti Matteuksen messuja pidettiin Rauhalassa vielä vuosien ajan erityisinä pyhinä. Terveydentilan heikkenemisen myötä Rauha myi Rauhalan kesäkuussa 2021 ja muutti asumaan omaan kerrostaloasuntoonsa Rengon keskustaan. Tämänkin jälkeen Rauha kuitenkin kantoi aktiivisesti seurakunnan asioita sydämellään ja keskusteli mielellään sen tulevaisuudesta. Loppuun asti Rauha tunsi Matteuksen seurakunnasta sekä äidillistä ylpeyttä että äidillistä huolta. Vaikka Rauha itse elikin elämänsä naimattomana, sai hän olla synnyttämässä seurakuntaa kodiksi monille perheille ja pienille lapsille. Seurakunnan äitinä Rauhaan voinee siten varovasti sovittaa Galatalaiskirjeen sanoja: ”Iloitse sinä hedelmätön, joka et synnytä, riemahda ja huuda sinä, jolla ei ole synnytyskipuja. Sillä yksinäisellä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies.” (Gal. 4:27, Jes. 54:1)
Vaikka korkean iän myötä silmien näkö ja kävelykyky hiipuivat Rauhan viimeisinä vuosina, hänen hengellinen näkökykynsä kirkastui loppuun saakka. Erityisesti viimeisinä vuosina Rauha puhui rohkeasti Taivas-toivostaan ja rohkaisi toisia pitämään lujasti kiinni evankeliumin lahjoittamasta ilosta. Herra Jeesus kutsui palvelijansa rauhaan korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.
Matteuksen seurakunnan pastori Markus Nieminen toimitti Rauhan ruumiin siunauksen Rengon kirkossa 13.7.2024. Paikalla olivat sukulaisten lisäksi saattamassa monet Rauhan ystävät. Muistotilaisuudessa pastori Sakari Korpinen avasi saattoväelle ylösnousemuksen sanoman hyödyntäen Rengon kirkon alttaritaulun kuvastoa. Alttaritaulussa opetuslapset saavat nähdä Herransa kirkastettuna Mooseksen ja Elian kanssa. Herran oman kuolemassa on myös kyse korottamisesta kunniaan. Ajan vaivan jälkeen kyyneleet vaihtuvat kiitokseen ja risti voitonseppeleeseen. Näin hyvä Herra meillä on.
Jumala iloitsee luomakunnastaan. Tällaisen kuvan saa esimerkiksi psalmista 104, jossa kirjoittaja piirtää eteemme vuoret ja laaksot, sateen ja lähteet, ruohon ja puut. Hän marssittaa esiin aasit ja haikarat, tamaanit ja leijonat. Meressä leikkivät omat olentonsa. “Saakoon Herra teoistansa iloita,” toteaa kirjoittaja (j. 31). Lukija johdatetaan ajattelemaan Jumalan nautintoa omasta luomistyöstään. Samalla huomaamme, että mekin saamme ihastella Jumalan kätten työtä.
Matemaatikon sydämen kerrotaan sykähtävän, kun hän näkee edessään kauniin yhtälön. Juuri kauneus on kuulemma syvällinen perustelu sille, että yhtälö pitää paikkansa. Epäilemättä moni tieteentekijä saa alallaan maistaa jotain luomakunnan ihanuudesta. Historian saatossa kristityt ja ei-kristityt tutkijatkin ovat kokeneet häivähdyksen ilosta, jota Luoja tuntee luomastaan kaikkeudesta. Kaikkeuden ihmeellisyys kutsuu kutakin ihmistä, niin myös tutkijaa omalla syvällisellä tavallaan.
Raamatullinen maailmankuva ja luomisteologia antaa hyvän pohjan maailman ja sen eri ilmiöiden tutkimiselle.
Tarvitaanhan jonkinlainen kokonaiskuva, jonka puitteissa tiede tulee mielekkääksi. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisen ei tarvitse pitää näkyvää maailmaa harhana, ei myöskään pahana todellisuutena, jonka kahleista olisi päästävä irti. Luomiskertomuksen lopuksi kaikuu suuri hyväksyntä kaikelle käsinkosketeltavalle: “Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31).
Mutta löytyykö maailmasta järjestystä, niin että sitä kannattaisi tutkia? Toisaalta on helppo luetella säännönmukaisia ilmiöitä. Toisaalta taas maailma on monimuotoisempi kuin ymmärrämme. Raamatunlukija kuitenkin tietää, että Jumala on tämän kaiken järjestänyt hyvin ja kauniisti. Jo luomiskertomuksen kirjallinen muoto toistoineen kertoo siitä, että maailmassa on tietty harmonia. Samasta puhuu se, miten Jumala piirtää rajoja ja erottaa asioita: tuolla on taivas ja tuolla maa, tuolla on meri ja tuolla maankamara. Niinpä tutkijakaan ei kohtaa vain kaaosta, josta ei saisi otetta.
Entä sopivatko ihmisen havaintokyvyt ja päättelyn taidot kaiken tämän ymmärtämiseen? On huomautettu, että evoluutioteorian pohjalta näin ei voida sanoa. Luonnonvalintaa ei kiinnosta se, ovatko maailmastamme tekemät havainnot luotettavia, tai toimiiko järkemme loogisesti. Luomiskertomuksen pohjalta sen sijaan opimme, että meidät on tehty Jumalan kuviksi. Kaikkeuden Luojan kaltaisina kykymme sopivat oikealla tavalla yhteen luomakunnan kanssa.
Luomiskertomus muodostaa siinäkin mielessä sopivan pohjan tutkimustyölle, että se opettaa meidät arvostamaan myös käsin tehtävää työtä. Ihminen on ajatteleva olento, mutta ei pelkästään sitä. Laittoihan Jumalakin ikään kuin kädet saveen, kun hän muovasi ihmisen. Maailmanhistorian saatossa on nähty paljon ruumiillisen työn halveksuntaa. On ajateltu, ettei sen kautta ainakaan ikuisiin totuuksiin päästä käsiksi. Ne tavoitetaan järkeilyn avulla. Luomiskertomuksen antama työn ja levon rytmi kertoo, että meidät on tehty molempia varten. Kun teemme työtä, teemme sitä Jumalan kanssa. Kun lepäämme jumalanpalveluksessa, otetaan meidät Jumalan lepoon. Tästä työlle annettavasta arvosta nousee myös kokeellisen tieteen tärkeä rooli.
Tämän päivän tiedeuutisoinnissa törmäämme usein ajatukseen, että joku aiempi tutkimustulos on nyt osoitettu vääräksi. Raamatun lankeemuskertomus tuo lisäelementin kristilliseen tieteen tekemisen maisemaan. Ihminen on taipuvainen erehtymään ja tekemään syntiä, jopa siinä määrin, että tutkimusta saattavat vääristää omat epäpuhtaat taipumukset. Siksi on tärkeää, että tulokset asetetaan muiden arvioitaviksi ja koeteltaviksi.
Miksi ihminen sitten tahtoo tutkia tätä kaikkea? Miksi uusi oivallus sykähdyttää? Eikö ihminen ole vain biologinen kone? Aivoissamme vain atomit törmäilevät toisiinsa? Tutkija on kuitenkin jonkin suuremman perässä. Hän tavoittelee totuutta. Hän tuntee, että tähän luomakuntaan syventymällä pystyy ikään kuin kurkistamaan syvemmälle, jonnekin mistä kaikki tämä elämisen voima lähtee, Jumalan iloon.
Teksti on julkaistu Pyhäkön lampun numerossa 4/2024.
Vuoden 2024 Sinut on kutsuttu -tapahtuma järjestettiin poikkeuksellisesti leirin muodossa. Perjantaina 11.10. yli 60 nuorta saapui Jyväskylään Kiponniemen toimintakeskukselle viettämään viikonlopun mittaista leiriä. Kyseessä oli tähän asti suurin Lähetyshiippakunnan järjestämä nuorten leiri, ja mukaan saatiin mahtava porukka ja vetäjätiimi. Vetäjinä SOK-leirillä toimivat Pauliina Pylvänäinen, Hannu Mikkonen, Kalle Väätäinen, Harri Hernesmaa, Hanna Iso-oja, Hanna Kaartokallio, Aarni Kaartokallio, Tiitus Erola, Hilla Holappa, Emmy Jääskeläinen ja Tilda Seppänen.
Leiri alkoi perjantaina päivällisellä, jota seurasi tutustumishetki. Myöhemmin saunottiin ja uitiin. Päivä päätettiin yhteiseen kompletorioon, jonka jälkeen ilta jatkui monen osalta vielä yhteisen pelailun ja rupattelun merkeissä.
Lauantai käynnistyi aamurukouksella ja raamiksilla. Leiriläiset oli jaettu ryhmiin, joissa vetäjän johdolla pidimme raamikset. Päivällä saimme kuulla Kallen opetuksen rauhasta Jumalan kanssa. Päiväkahvien jälkeen kanavien aiheena oli rauha itseni ja muiden kanssa. Kanaviin jakauduttiin ikäluokan mukaan.
Illalla oli hauska iltaohjelma ja vetäjien paneelikeskustelu nuorten elämästä, johon olimme aikaisemmin saaneet kirjoitella kysymyksiä. Mukaan lauantaipäivään mahtui myös jalkapalloturnaus, tämän kesän riparilaisten oma tapaaminen sekä paljon yhteistä hengailua ja pelailua.
Sunnuntaina aamupäivällä saimme viettää messua. Messussa palvelivat pastorit Hannu Mikkonen ja Harri Hernesmaa sekä kanttorina Hanna Iso-Oja.
Lounaan jälkeen leiri lähestyi loppuaan ja vähitellen leiriläisten ja vetäjien tiet erkanivat takaisin eripuolille Suomea.
Leirin loppuessa nuoret kertoivat olevansa tyytyväisiä viikonloppuun:
”Muihin nuoriin tutustuminen ja yhteinen pelaaminen oli mukavaa. Ruoka oli maukasta.” – Touko Nokelainen
”Odotin leiriltä hyvää opetusta ja kavereiden näkemistä, se oli parasta.” – Eino Rantala
”Oli kiva leiri, ohjelma oli hyvin suunniteltu ja toteutettu ja pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin.” – Akseli Rantala
Teksti: Päivikki Nokelainen
Raamatussa kerrotaan Jumalan ennalta tietämisestä ja jopa ennalta määräämisestä. Siksi moni iankaikkisuuden todellisuuteen herännyt kysyykin: ”Miten minun käy? Kuulunko minä valittuihin, jotka Jumala on ennalta määrännyt pelastukseen? Ja jos en, onko minulla toivoa?”
Kristikunnassa näihin kysymyksiin on annettu ja annetaan erilaisia vastauksia. Hiljattain pastorimme Juuso Mäkinen on pohtinut esitettyjä kysymyksiä ja vastauksia tuotteliaalla tavalla: Nyt on mahdollista nauttia Mäkisen selvitystyöstä sekä kirjan että kahden podcast-jakson muodossa. Oikeasti luterilainen -sarjan osissa 121 ja 122 Mäkinen keskustelee pastori Joel Kerosuon kanssa tahdonvapauden teemasta pelastuksen ja uskonpuhdistuksen näkökulmista käsin. Jaksot ovat kuunneltavissa täällä.
Perusteellisemmin aiheen äärelle pääsee Kristuksessa valitut pelastukseen -kirjassa, jonka esipuheessa kirjoittaja Juuso Mäkinen toteaa, että teos voi antaa vastauksia kaikille, jotka etsivät Raamatusta perusteita pelastusvarmuudelle ja opille armovalinnasta Kristuksessa. Kirja auttaa myös suunnistamaan kristikunnan eri oppisuuntien viidakossa. Näin se voi parhaimmillaan tukea ihmisen autuutta Jeesuksessa. Kirja selventää, miksi ja miten pelastusvarmuus lahjoitetaan Kristuksen yhteydessä.
– Mutta jos ihmisellä on päällä omakohtainen hätä pelastuksestaan, kirjojen lukeminen ei yleensä riitä, vaan tarvitaan lisäksi keskustelua taitavan sielunhoitajan kanssa ja raitista seurakuntaa, jossa syntien anteeksiantamuksen evankeliumi kaikuu kirkkaana, pastori tarkentaa viisaasti.
Mäkinen kertoo monien kirjan jo lukeneiden maallikoiden sanoneen, että teos on selventänyt heille autuuden asiaa ja armovalintaa.
– Useampi lukija on kertonut, että kirjan luettuaan he ovat entistä iloisempia ja helpottuneempia siitä, että ovat luterilaisia, Mäkinen iloitsee.
Eräs teologian lukemiseen väsähtänyt teologikin oli kommentoinut Mäkiselle, että kirja oli ensimmäinen alan opus, jonka hän on vuosiin jaksanut lukea mielenkiinnolla.
Kristuksessa valitut pelastukseen -teoksen voit nyt hankkia itsellesi alennettuun hintaan: Kun tilaat kirjan Lähetyshiippakunnan kaupasta ja käytät tilatessasi tarjouskoodia Pelastukseen2024, kirjan hinta on 20 euroa sisältäen postikulut.
Jos lisäät samaan tilaukseen muita tuotteita, niistäkään ei postikuluja tule. Tarjouskoodi toimii vain Kristuksessa pelastukseen valitut -kirjan tilauksissa ja se on voimassa 27.10. saakka. Esimerkiksi isänpäivälahjaksi paketoituna kirja antaa lukunautinnon lisäksi autuuden ilon!
Jokin aika sitten osui keskisuomalaisen syrjäseudun metsässä korviini ääni, jota en pitkään aikaan ole kuullut: hömötiaisen kimeä piiskutus. Talvisella hiihtoretkellä Porin laitamilla 1960-luvulla ei yleensä tarvinnut edetä lähintä metsänreunaa pidemmälle, kun tuon luontoäänen jo kuuli. Eipä silloin arvannut, että soma jokametsän lintu olisi tämän päivän Suomessa vakavasti uhanalainen laji.
Näin on paljossa ja samanaikaisesti käynyt myös kristilliseen uskoon perustuvalle elämänkäsitykselle, joka jo yli seitsemän vuosisadan ajan on ollut suomalaistenkin henkisenä elinympäristönä. Onko se hengellinen ilmastonmuutos ja luontokato, jota olemme todistaneet niin meillä kuin muuallakin läntisen kulttuuripiirimme alueella, enää pysäytettävissä, vai ollaanko meidät hylkäämässä pysyvästi omille teillemme? ”Eurooppalaiset arvot” näyttävät enenevästi olevan peräisin uskonnottoman tai suorastaan uskonnonvastaisen humanismin välinevarastosta.
Kun poliittisten julkkistemme taholla jatkuvasti puhutaan ihmisoikeuksista, olisi syytä pysähtyä tiedostamaan, että käsityksemme niistä pohjautuu aina käsitykseemme itse ihmisestä. Ja tämä puolestaan käsitykseemme Jumalasta, ihmisen kuvakseen luomasta. Jos irtaudutaan jumalauskoon perustuvasta todellisuudenkäsityksestä, tulevat pian tilalle ideologiset epäjumalat, niiden orjuuttava henki ja kutistunut ihmiskuva. Maanosamme historia viimeisten sadan vuoden ajalta todistaa tästä suorastaan huutaen. Ja silloin itsessään oikeatkin asiat ja arvot saavat hyvin helposti kummalla tavalla liioitellun muodon ja vääristyneen sisällön.
Tasa-arvo? Ei mitä tahansa tuon nimikkeen alla tarjoiltavia keinotekoisuuksia. Mutta kyllä, sikäli kuin on kysymys aidosta oikeudenmukaisuudesta. Vähemmistöjen oikeudet, jotka jälleen kerran ovat nousseet päivän puheenaiheeksi valtakunnan ulkopolitiikkaa myöten? Kyllä, jos tarkoitetaan ihmisten ja ihmisarvon kunnioittamista, mutta ei, jos lähdetään vaatimaan yleistä hyväksyntää elämäntavoille, joilla ei oikeutusta ole. ”Naisen oikeus omaan ruumiiseensa”? Kyllä, omaansa, mutta ei sen toisen, joka hänen ruumiinsa sisällä varttuu. Rakkaus – ja tässä kääntyy katse erityisesti kirkon suuntaan: ei pettäville hyväksymisopeille, kyllä ihmisen auttamiselle niille pitkospuille, jotka evankelis-luterilaisen kirkon entinen kristinoppi sanoitti ensimmäisessä kohdassaan näin: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Sen seurakunnan, jonka kirkkoherranvirassa sain 18 vuotta palvella, kirkon katosta riippuu 1820-luvulta peräisin oleva ristiinnaulitun veistos, nykyaikaisessa, pienehkössä ja koruttomasti sisustetussa kirkkotilassa ehkä suhteettomankin suuri ja näkyvä. Teloituksensa puulla riippuva on siinä kuvattu korostetun verisenä. Esitellessäni kirkkoa kesäturisteille tapasin osoittaa veistosta ja sanoa: ”Katsokaa, tähän saliin astuessanne näette heti kynnyksellä oman hintanne!” Kristuksen risti, kristinuskon yhteinen tunnusmerkki kautta maailman ja oman valtiolippumme tunnus kai pelkistetympänä kuin minkään toisen maan, on edelleen ainoa avain pelastuksen oveen, jonka yhteinen lankeemuksemme on meiltä sulkenut. Mutta se on myös ylivertainen huutomerkki ihmisen arvosta, jokaisen yhtäläisestä arvosta.
Lähetyshiippakunnan vuosittaista Kesäjuhlaa vietettiin 2. – 4. elokuuta Loimaan evankelisella kansanopistolla. Viikonlopun aikana tapahtumaan osallistui yhteensä noin 3000 kävijää. Kesäjuhlassa palveli vajaa 400 talkoolaista yli kahdessakymmenessä vastuutiimissä.
Kesäjuhlan operatiivinen johtaja Harri Lammi toteaa, että Kesäjuhlan järjestelyt onnistuivat hyvin:
– Muutama kova sadekuuro antoi meille oman haasteensa, mutta olen todella kiitollinen Jumalalle siitä, että niinkin moni halusi osallistua kesäjuhlille vaikka sääkartat lupailivatkin hyvin vaihtelevaa säätä.
Lammi kertoo olevansa kiitollinen myös siitä, miten uutterasti ja taitavasti jokainen vastuutiimi hoiti tehtävänsä. He olivat tehneet aikaisempiin vuosiin verrattuna paljon enemmän etukäteissuunnitelua jo kuukausien ajan. Tämä näkyi positiivisella tavalla juhlien järjestelyissä.
Samalla juhlien järjestäjät toki tiedostavat, että kehitettävää riittää tuleville vuosille. Iloinen asia on, että nuorten ja nuorten aikuisten talkootyön osuus on kasvanut merkittävästi vuosi vuodelta.
Lähetyshiippakunnan hiippakuntaneuvosto on päättänyt järjestää Kesäjuhlan Loimaan evankelisella opistolla myös kolmena seuraavana vuonna. Juhlat ajoittuvat jo perinteeksi muodostuneeseen elokuun ensimmäiseen viikonloppuun: 1.-3.8.2025, 31.7.-2.8.2026 ja 30.7.-1.8.2027.
Ensi vuonna Kesäjuhlan johtajana jatkaa hiippakuntadekaani Joel Kerosuo ja operatiivisina johtajina jatkavat Harri Lammi ja Miika Nieminen. He työskentelevät yhteistyössä juhlia valmistelevan muun johtoryhmän kanssa. Johtoryhmä aloittaa ensi vuoden juhlien valmistelun ensi viikolla.
Kesäjuhlan operatiivinen johtaja Miika Nieminen kertoo odottavansa mielenkiinnolla aiempaa suuremman johtoryhmän työskentelyä:
– Aloitamme lauantaina 12.10. Huittisissa yhteisen juhlavision sekä juhlien teeman miettimisellä. Monesti ensimmäiset kokoukset ovat olleet luovan ideoinnin ja intensiivisen keskustelun täyttämiä. Ihmeellisesti yhteinen näkemys on vuodesta toiseen hahmottunut, ja olemme voineet julkaista juhlateeman johtoryhmän yhteisenä löytönä.
Kun teema on kirkastunut, johtoryhmä alkaa koota ohjelmasisältöjä ja vastuutiimejä.
– On ilo aloittaa kuudennen kesäjuhlan valmistelu, kuvailee Nieminen järjestäjien tunnelmia.
Kesäjuhlan majoitusvaihtoehtoja on lisätty sitä mukaa kuin juhlien kävijämäärä on vuosien mittaan kasvanut. Tästä huolimatta juhlaviikonlopun majoitus kannattaa varata hyvissä ajoin. Majoitusta voi tiedustella esimerkiksi Loimaan evankelisen opiston toimistolta tai tälle sivulle listatuista paikoista.
Tapaamisiin siis ensi vuonna juhlilla!
Voiko uskova ihminen olla riivattu? Voiko uskovassa asua paha henki? Mitä pahuus on ja miten se on saanut syntynsä? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Suomen Luther-säätiön tuorein kirjajulkaisu Pimeyden voimat. Kirjan on kirjoittanut pastori ja teologian tohtori Petri Hiltunen.
Kirjan aiheet ovat kiinnostaneet ihmisiä aina. Varsinkin viime vuosina, kun kristinuskossa on monissa kodeissa luovuttu, pahuuden ongelmasta on tullut konkreettinen. Kokemus Jumalan Sanan vastustajan työstä on totta paitsi ihmisten oman kokemuksen, myös Raamatun ilmoituksen ja kristillisen kirkon tradition perusteella.
Valitettavasti kristillisissä piireissä myös liikkuu paljon virheellistä opetusta kirjan teemoista. On paljon opetusta ja näkemyksiä, joille ei löydy Raamatun ilmoituksen tukea.
Elokuussa Kesäjuhlassa julkaistu kirja ei kuitenkaan pyri pelottelemaan eikä se mässäile kauhutarinoilla. Se käsittelee pahuutta, Saatanaa ja pahoja henkiä raittiisti Raamatun pohjalta. Kristityn on näet tunnettava Raamattu ensin, ja sen kautta avautuu näkymä hengelliseen todellisuuteen. Pienenä juonipaljastuksena voimmekin kertoa, että kirjan päähenkilö on Jeesus. Loppujen lopuksi pahuuden ongelmassa kyse näet on luomisen ja lankeemuksen suhteesta ja Kristuksesta Jeesuksesta, pahan vallan voittajasta. Pimeyden vallat väistyvät Kristuksen kirkkauden tieltä.
– Kirjasta on tullut aika paljon myönteistä palautetta. Useimmat ihmiset ovat sanoneet, että pimeyden voimista puhuminen tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta ja tarpeelliselta. Moni kokee saaneensa kirjasta selvyyttä ajatuksilleen ja keinoja pahan valtojen torjumiseen. Kirja on antanut sanoja sille kokemukselle, että jotain on ratkaisevalla tavalla muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana.
– Minusta on hyvä, että pahan valtojen kohtaamiseen varaudutaan lapsesta lähtien. Kaikki kristityt tarvitsevat suojaa pahaa vihollista vastaan. Moni kuitenkin havahtuu pahan todellisuuteen vasta sitten, kun joutuu tekemisiin jonkin erityisen pahuuden tai henkivaltojen kanssa. Kriisitilanteessa tarvitaan sekä maallista että hengellistä apua ongelmien selvittämiseen. Kirjani avaa toivottavasti Raamatun näkökulmaa sekä arkiseen että erityiseen pahan kohtaamiseen.
– Kirja on suunnattu kaikille niille, jotka haluavat varjeltua pahalta ja elää Hyvän Jumalan varassa. Usein valitettavasti tuntuu siltä, etteivät kristityt ole löytäneet niitä välineitä, jotka pitävät meidät erossa pahuuden voimista. Ne ovat kuitenkin jatkuvasti tarjolla jokaiselle. Olen yrittänyt ilmaista asiat mahdollisimman ymmärrettävästi ja yksinkertaisesti. Siunattuja lukuhetkiä!
Huomioi pakettitarjous Pimeyden vallat sekä Elän ja kuolen Kristuksessa – Lohdutuksen sanoja lähtevälle ja hänen läheisilleen -kirjoista! Paketin hinta on 20 eur + postikulut 6 eur. Yhteensä 26 eurolla saat siis kaksi kirjaa. Tuote on valmiiksi hinnoiteltu ja ostoskori lisää postikulut automaattisesti. Maksut välittää Paytrail/Nets. Kysy tarjousta myös seurakuntasi kirjamyynnistä!
Viimeisten vuosien aikana olemme nähneet tunnustuksellisissa luterilaisissa piireissä yllättäviä luopumisia. Useampi pastori ja joitain maallikoitakin on siirtynyt eri luterilaisista tunnustuskirkoista ja -liikkeistä muihin kirkkokuntiin, erityisesti ortodoksiseen kirkkoon. Syitä lähtöön on varmasti monia. Niitä voi tarkastella monella eri tasolla, esimerkiksi hengellisesti, kirkkokunnan tasolla tai lähteneen yksilön näkökulmasta. Kaikki tasot paljastavat jotain tärkeää. Hengellisesti Jumala ja Hänen ihana evankeliumin oppinsa ja Saatana ihmisoppeineen kilpailevat aina elintilasta kirkossa ja sydämissä. Kirkkokunnan tasolla voidaan miettiä työntäviä tekijöitä tunnustusluterilaisissa kirkoissa ja vetäviä tekijöitä ortodoksisessa kirkossa. Molempia varmaan löytyy. Yksilön tasolla voitaisiin tarkastella hänen elämänhistoriaansa ja luonnettaan ja miettiä, miten se mahdollisesti vaikutti kirkkokunnan vaihdokseen.
En aio analysoida kenenkään yksittäisen lähtijän motiiveja enkä pelkistää lähdön syitä yhteen tekijään. Kun useammat lähtijät ovat kuitenkin lausuneet lähtönsä syistä jotain julkisuudessa, huomioni on kiinnittynyt yhteen toistuvaan piirteeseen. Lähtijät ovat kokeneet, että heidän selästään on nostettu taakka. Ortodokseina heidän ei tarvitse enää kannatella kirkkoa, oppia ja kirkon elämää itse, vaan kirkko, kirkon oppi ja kirkon elämä kannattelevatkin heitä.
Uskon, että mainittu kokemus on vapauttava. Samalla uskon, että jos olisin ennen kirkkokunnan vaihdosta kysynyt lähtijöiltä, kuka kannattelee ketä, he kirkkoa vai kirkko heitä, he olisivat ilman muuta vastanneet jälkimmäisen olevan totta. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kokeneet niin. Jos jollakulla olisi tarve ulkoistaa kaikki ongelmat, hän varmaan syyttäisi tästäkin lähtijöitä. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole reilua eikä realistista, sillä tässä kokemuksessa vaikuttaa olevan kyse yksittäisiä ihmisiä laajemmasta ilmiöstä. Siksi meidän, jotka tahdomme pysyä luterilaisessa tunnustuksessa hautaan ja viimeiselle tuomiolle saakka, olisi hyvä kysyä, voimmeko oppia jotain lähtijöiltä. Osoittautukoon tässäkin todeksi, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28)! Kuinka osaisimme elää luterilaisina paitsi luotettavasti myös luottavaisesti? Jälkimmäinen eli luottavaisuus näyttää jääneen joiltain tunnustuksellisilta veljiltämme katveeseen. ”Näin ei saa olla, veljeni.” (Jaak. 3:10)
Alkuun totean, että luterilainen tunnustus ja sille pohjautuva kirkon elämä antaa parhaat eväät luottavaisuuteen. Onhan uskonoppimme alusta loppuun rakennettu Jumalan Sanan varaan. Näin se on kaikessa luotettavaa.
Luterilainen oppi panee pelastuksessa kaiken painon Kristuksen Jeesuksen ja Hänen työnsä ja armonsa varaan. Pelastus on ikuisuudesta asti Jumalan lahja. ”Hän on ennen maailman perustamista Kristuksessa valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat Hänen edessään, rakkaudessa edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.” (Ef. 1:4–5) Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lue maailmalle sen syntejä. Sovituksen sanalla Hän tarjoaa ja lahjoittaa tämän armon meille ja vaikuttaa meissä uskon luottamuksen Jeesukseen, niin että meistä tulee Hänessä uusia luomuksia (2. Kor. 5:17–21). Tämä usko on nimenomaan luottamusta, luottavaista turvautumista Herraan Jeesukseen. Hän myös lupaa pitää meidät vahvana sanassaan ja uskossa loppuun asti, kunnes pääsemme tästä murheen laaksosta taivaaseen, ruumiin ylösnousemukseen ja uusiin taivaisiin ja uuteen maahan, joissa vanhurskaus asuu.
Kuinka turvallista onkaan olla luterilainen, kun sen oikein sisäistää! Tekojen oppi, jota muut tunnustuskunnat enemmän tai vähemmän sotkevat armon opin sekaan, aiheuttaa epävarmuutta ja ahdistusta pelastuksesta. Mutta armo vahvistaa sydäntä (Hepr. 13:9).
Useampia lähtijöitä vaikuttaa yhdistäneen voimakas, korostunut opillisuus. Eikä voimakkaassa opillisuudessa ole itsessään mitään väärää, päin vastoin! Oikea oppi on kirkon elämä, koska on kyse evankeliumin opista, siis Kristuksesta ja Hänen ilosanomastaan. Tässä mielessä oppi on elämä, koska Kristus on elämä. Yleisesti ottaen aikamme ongelma ei ole liika vaan liian vähäinen opillisuus.
Kirkossa ja elämässä on kuitenkin muutakin kuin oppi. Koko oppi on tärkeä, mutta kaikki ei ole opillista. Varsinkin omantunnontarkalla pastorilla tai seurakuntalaisella on vaarana ajautua ylikorostuneeseen opillisuuteen. Tulee paine, että minun tai meidän on tiedettävä vastaus jokaiseen maailman asiaan. Jos sitä ei löydy Raamatusta ja Tunnustuskirjoista, se täytyy etsiä myöhemmästä luterilaisesta traditiosta tai lukea sisään oppimme lähteisiin. Taustalla voi olla psyykkinen vaikeus sietää epätietoisuutta tai ristiriitaa. Paperilla ja lauseiden tasolla evankeliumi voi olla puhdasta, mutta kehossaan ja mielessään ihmiset voivat samalla olla ahdistuneita. Näin tunnelma voi vääristyä ahtaaksi ja lakihenkiseksi, ei opin vuoksi, vaan koska oppi ei ole ”tullut lihaksi” opettajien ja opetettavien elämässä. Jos meillä kerran on Kristuksessa lepo, turvallinen luottamus ja yhteys Jumalaan ja toisiimme, eikö sen tulisi näkyä siinä, miten me olemme, elämme ja saarnaamme? Eikö Kristuksen tulisi tälläkin tavalla saada muoto meissä (Gal. 4:19)?
Raamattu ja Tunnustuskirjat antavat vastaukset kaikkeen välttämättömään mutta jättävät myös paljon liikkumavaraa. Tunnustuksellisen luterilaisuuden sisälläkin on erilaisia traditioita ja virtauksia. Kaikki traditioerot eivät tarkoita luopumista luterilaisesta tunnustuksellisuudesta. Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta todella ”riittää” kirkolliseen yhteyteen (Augsburgin tunnustus, V) siinäkin mielessä, että mitään enempää ei tule vaatia, ei itseltään eikä muilta.
Yksi vastalääke opillista ylivirittyneisyyttä vastaan on, että luterilainen kristillisyys on hyvin ruumiillista – tai näin ainakin tulisi olla. Meillä on kristikunnan piirissä kaikkein voimakkain usko inkarnaatioon. Joka ei sitä muuten usko, lukekoon Yksimielisyyden ohjeen artiklan VIII Kristuksen persoonasta, Todisteiden luettelon sekä Chemnitzin kirjan Kristuksen kahdesta luonnosta ja verratkoon niitä minkä tahansa muun kristillisen suuntauksen opetukseen Herran persoonasta.
Jumalihminen Kristus puhdistaa ja pyhittää meidät käyttäen ruumiillisia ja aineellisia välineitä: ruumiillisesti puhuttua ja kuultua, ulkoista Jumalan sanaa, aineellista vettä ja aineellista leipää ja viiniä. Luterilaisen kirkon vanha liturginen elämä on ollut hyvin ruumiillista. Siihen on kuulunut monia rukousasentoja, kuten ristinmerkki, seisomista ja polvistumista. Messua on kaunistettu Kristusta julistavalla kirkkotaiteella, johon on kuulunut upea musiikki, kuvataide ja kirkkoarkkitehtuuri. Kaikki tämä suorastaan huutaen julistaa, että uskomme ei ole pelkästään kirjoja ja oppineisuutta, vaikka niitäkin tarvitaan. Oppi ilmenee rukouksessa, kirkon rukouselämässä, joka tapahtuu ruumiillisessa todellisuudessa, ajassa ja paikassa.
Uskomme täyttymyskin on ruumiillinen: ruumiin ylösnousemus Kristuksen kanssa. Lutherin oppilas Johann Mathesius (k. 1565) saarnasi voimallisesti ehtoollisen ja ruumiin ylösnousemuksen yhteydestä:
”Totisesti, totisesti, kuinka se, joka vakaasti uskoo, että meidän kurja lihamme ei ainoastaan nouse kuolleista vaan vieläpä aivan Kristuksen ruumiin kaltaisena ja muotoisena totuudessa, kirkkaudessa, ihanuudessa, vanhurskaudessa, viisaudessa ja kuolemattomuudessa, voi kieltää, että Kristus ruokkii ja juottaa ruumistamme lihallaan ja verellään? Joka tämän kieltää ja riistää meiltä tämän autuaan ruoan, ei lopulta voi sydämessään uskoa paljoakaan ylösnousemukseen tai ainakaan meidän lihamme kirkkauteen. Jos tahdomme säilyttää kirkossa opinkohdan ylösnousemuksesta ja tulevan ruumiimme taivaallisesta kirkkaudesta, emme saa riistää itseltämme ehtoollisesta Kristuksen tosi ruumista ja verta. Siksihän Herra Kristus ruokkii meitä omalla ruumiillaan ja verellään, että ei ainoastaan sielumme ja henkemme vaan myös lihamme ja veremme saisivat olla mukana nauttimassa Hänen armoaan, hyvyyttään, siunaustaan ja kirkkauttaan iankaikkisesti. Pyhillä isillä on ollut tapana puhua juuri tästä asiasta hyvin kauniisti ja lohdullisesti.”[1]
Monilta lähtijöiltä uupui kokemus, että kirkko on suurempi kuin he ja että kirkkoon voi luottaa. Tämä on ymmärrettävää. Elämme nimellisesti luterilaisessa maassa, jossa luterilaisella tunnustuksella ei kuitenkaan käytännössä ole juurikaan painoarvoa kirkkojen elämässä. Me tunnustukselliset luterilaiset olemme pieni vähemmistö, jonka täytyy jatkuvasti perustella oma olemassaolonsa itselleen ja muille. Pienissä tunnustusluterilaisissa seurakunnissa jokaista seurakuntalaista tarvitaan ja jokaisen lähtijän lähtö tuntuu muiden nahoissa. Tällaisessa tilanteessa saattaa inhimillisesti syntyä kokemus, että jos minä ja minun piirini emme nyt tee tätä juttua riittävän tosissamme, kaikki romahtaa. Kirkkoon ei ole luottaminen!
Jumalan kiitos emme kannattele kirkkoa, vaan kirkko kannattelee meitä. Sillä kirkkohan on Kristuksen kirkko! Emmehän me kannattele Kristusta vaan Hän meitä! Kiitetty olkoon Hän siitä! Onkin tärkeä etsiä, löytää, rakentaa ja elää tervettä seurakuntaelämää luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Vain säännöllisessä, raittiissa ja levollisessa seurakuntayhteydessä voi syntyä ja säilyä kokemus, että me emme kannattele kirkkoa vaan kirkko meitä ja että kirkkoon voi yleensä luottaa. Tunnustautuessani Augsburgin tunnustukseen en tunnusta omaa oppiani vaan kirkon oppia. Messussa en keksi omia rukouksiani vaan yhdyn kirkon vuosituhantisiin rukouksiin. Alttarin sakramentille en tule vain uskovana yksilönä, vaan tulen Kristuksen pyhässä ruumiissa ja veressä osalliseksi pyhien yhteydestä, joka ulottuu Aadamista patriarkkojen, profeettojen ja apostolien kautta läpi kirkon historian aina kirkkauteen asti.
On tärkeä luoda yhteyksiä myös kansainväliseen tunnustukselliseen luterilaisuuteen. Saamme nostaa katseemme omista pienistä piireistämme ja nähdä, että Kristus ei ole hylännyt luterilaisiaan vaan yhä käyttää heitä ympäri maailmaa antamaan vaivatuille sieluille rauhan verisissä haavoissaan.
Tunnustuksellinen luterilaisuus on maassamme puolustusasemissa. Tämä uhkaa kaventaa teologista horisonttiamme. Uskalletaan lukea vain taatusti oikeaoppisia opettajia, koska pelätään vääriä vaikutteita. Jos toisuskoisia opettajia luetaan, se tehdään vain poleemisessa mielessä, jotta osaisimme ampua heitä mahdollisimman tehokkailla ammuksilla!
1500–1600-luvun luterilaiset isämme eivät toimineet näin. He esimerkiksi lukivat hyvin laajasti kirkkoisiä, vaikka eivät suinkaan seuranneet heitä kaikessa, vaikkapa vapaan tahdon teologiassa tai vanhurskauttamisopin epäselvyyksissä. Varhaiset luterilaiset kuitenkin pitivät kirkkoisiä ”omina” hengellisinä isinään kaikessa, missä nämä olivat pysyneet Raamatun sallimissa raameissa. Tämä avarakatseisuus antoi huomattavan laajan perspektiivin! Jos ja kun luterilaisuus on oikeaa katolisuutta eli raamatullista, yhteistä kristillistä uskoa, kaikki totuus, joka löytyy luterilaisen tunnustuskunnan ulkopuoleltakin, on meidän. Saamme omaksua sen, käyttää sitä ja iloita siitä! ”Kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 3:21–23)
Jotkut entisistä tunnustuksellisista luterilaisista ovat kertoneet löytäneensä ortodoksisesta spiritualiteetistä mystistä syvyyttä, jota he olivat kaivanneet luterilaisuudessa. Tämä on surullista kuulla, koska siinä tapauksessa monet luterilaisuuden aarteet eivät olleet avautuneet edes entisille luterilaisuuden asiantuntijoille. Johann Arndtin (k. 1621) rukous- ja hartauskirjoissa tai Paul Gerhardtin (k. 1676) ja Thomas Kingon (k. 1703) virsissä koko maailma nähdään Jumalan rakkauden peilinä, kuvana, joka julistaa Herran hyvyyttä luotujaan ja erityisestä uskovaisiaan kohtaan. Kuinka sydämiä sulattavan kauniisti Gerhardt ottaakaan esimerkiksi auringonlaskun, tähtien tuikkeen, vaatteiden riisumisen ja ruumiin levon kuvaksi Jeesuksen ihanuudesta, omasta osastamme taivaassa, kuoleman unesta ja lopullisesta lepoon pääsemisestä! Iltavirressä Nun ruhen alle Wälder (vahvasti muokattuna virsikirjassa nro 559 Nyt kaikki päättää työnsä) Gerhardt runoilee (säkeistöt 2–5, käännös JM):
”Aurinko, minne lähdit? / Sut ajoi illan mahdit / edestään pakohon.
No mee, aurinko toinen, / tuo Armonaurinkoinen / mun sydämessäin aina on.Kun päivä on nyt poissa, / niin loistaa tähtivöissä / tuo taivaankansikin.
Noin minäkin saan hohtaa, / kun Herrani mut johtaa / pois murheen maasta taivaisiin.Ruumiini panee maate, / se riisuu kengät, vaatteet, / kuin kerran elämän.
Mä silloin riisun surun, / saan Jeesukselta puvun / tuon kirkkaudesta säihkyvän.Pää, kädet, jalat lepää, / ne eivät raada enää, / kun päättynyt on työ.
Iloitse, sydän, Herra / sun vaivas päättää kerran / ja loppuu synnin orjantyö!”
Arjen sulostuttavaa kaunista, tuonpuoleista, runollista, ruumiillista ja kuvallista mystiikkaa löytääkseen ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan!
Luther opetti saksankielisten teostensa esipuheessa, että oikean teologin tekee kolme asiaa: oratio eli rukous, meditatio eli mietiskely ja tentatio eli kiusaus tai koettelemus. Keskimmäinen näistä, meditaatio, lienee jäänyt piireissämme katveeseen. Lutherin tarkoittamaan meditaatioon sisältyy Jumalan sanan opiskelu, mutta ei vain tiedollinen sellainen. Jumalan sanaa tulee myös märehtiä, rukoilla, katsella sielun silmin, liikutella sisimmässään, rukoilla läpi, kurottautua sitä kohti, ottaa sielun jokapäiväiseksi ravinnoksi. Tämä ei ole hurmahenkisten kokemusten etsimistä vaan oikeaa sanan meditoimista, joka nivoutuu yhteen rukouksen kanssa. Kiusausten keskellä se ravitsee ihmeellisesti uskoa Kristukseen, Vapahtajaan. Hän itse on tuossa mietiskelyssä läsnä, sanassa, jota mietiskelemme, ja sydämessämme, joka tarttuu mietiskeltyyn sanaan. Hän itse vaikuttaa Henkensä kautta sydämessämme valoa, toivoa ja elämää. Tällaista mietiskelyä sietäisi opettaa seurakunnissa saarnoissa, katekeesissa ja leireillä. Kun mietiskely ankkuroituu sanaan, Luther voi sanoa rohkeasti: ”Ja kun nuo rikkaat, hyvät ajatukset saapuvat, on annettava muitten rukousten mennä ja annettava tilaa noille ajatuksille, kuunneltava hiljaa eikä missään tapauksessa estettävä niitä. Silloin saarnaa näet Pyhä Henki itse, ja yksi sana hänen saarnastaan on parempi kuin tuhat sanaa rukouksestamme. Minä olen siis oppinut usein yhdessä rukouksessa enemmän kuin olisin kyennyt omaksumaan paljolla lukemisella tai pohtimisella.” (Kuinka rukoilla, ystäväni. SLEY-kirjat, 1995, s. 24)
Rukoukseni on, että nämä ajatukset voisivat olla siunaukseksi, kun harjoittelemme elämään luotettavasti ja luottavaisesti luterilaisina.
[1] Alkuperäinen käännös opetuksessani.
Lähetyshiippakunnan Kesäjuhla on parhaillaan käynnissä Loimaan evankelisella kansanopiston ympäristössä. Lauantai aloitettiin tuttuun tapaan aamun hetkipalveluksella, jonka piti pastori Mikko Aho. Laudeksen jälkeen oli aamupäivän raamattuopetuksen vuoro. Se alkoi Maria Hietaharjun ja Janne Koskelan esittämällä musiikilla, minkä jälkeen pastori Antti Leinonen opetti juhlien tämänvuotisesta teemajakeesta, ”Tulkaa ja katsokaa Jumalan tekoja”.
Pastori Antti Leinonen käsitteli raamattuopetuksessa Kesäjuhlalle annettua teemaa, joka on poimittu psalmista 66. Leinosen mukaan kyseinen psalmi on suuri kiitoslaulu. Siinä yksittäinen rukoilija, isompi ihmisjoukko, tai mahdollisesti jopa kokonainen kansa kertoo, kuinka he olivat joutuneet tuhovoimien keskelle. Heitä oli koeteltu ja se, mikä oli arvokkainta ja tärkeintä, oli tallattu maahan. Jumala oli kuitenkin vienyt heidät ahdistusten läpi yltäkylläisyyteen.
Leinosen mukaan psalmi siirtää huomion ihmisestä itsestään kohti todellista maailman keskusta, joka on kolmiyhteinen Jumala:
Leinosen mukaan Jumala, johon huomiomme kiinnittyy, on avun ja pelastuksen Jumala. Psalmi kutsuukin kaikkia kansoja ja koko luomakuntaa kiittämään Hänen suurista töistään:
– Jerusalemin temppeli, jossa psalmia laulettiin oli se paikka, jossa Jumalan nimi asui maan päällä. Se oli kuin Eden, jossa Jumala käyskenteli omiensa luona. Mutta kun psalmissamme kutsutaan kaikki maa ja kansat mukaan jumalanpalvelukseen, ennakoi tämä sitä, että koko maailmasta tulee yksi suuri temppeli. Koko luomakunta tehdään uudeksi Jumalan puutarhaksi. Tätä suurta Jumalan tekoa sinua kutsutaan katsomaan.
Juhlapaikalle koko viikonlopuksi olivat saapuneet Leena ja Vesa Kukkonen Tampereelta, Pyhän Johanneksen seurakunnasta. He olivat tulleet Kesäjuhlaan nyt toista kertaa. Kukkoset olivat tyytyväisiä juhlaohjelman antiin.
– Kyllä täällä on ollut hyvä anti. Aikaisemmin olemme olleet evankeliumijuhlilla, mutta kyllä täällä on parempi, Vesa kehaisi.
Toistaiseksi mieleen olivat jääneet päällimmäisenä perjantai-illan puheet ja keskustelutilaisuus. Myös tuttuja Kukkoset olivat ehtineet tavata.
– Kovasti odotamme Markus Pöyryn kanavaa, joka on iltapäivällä, Vesa kertoi pariskunnan suunnitelmista.
Juhla-alueelle oli myös saapunut Aaro Salmela Tikkakoskelta ja Jesajan seurakunnasta. Aaro oli kesän aikana valmistautunut Kesäjuhlan messuun hyvissä ajoin keräämällä rahaa sen kolehtia varten. Hän oli pitänyt sukulaisilleen kahvilan lisäksi messun ja iltahartauden. Niissä hän oli toiminut ”pastorina” ja joissa oli aina myös kerätty kolehti. Luonnollisesti lopuksi oli juotu myös kirkkokahvit, rahankeräystä unohtamatta.
– Ainoa miinuspuoli vaan oli, että keksien myyminen oli niin kova homma, että suurin osa niistä meni myyjien omiin suihin, isoisä Tapani Gummerus naurahti.
Aaron äiti Nina Salmela kertoi, että rahat oli pakattu ensimmäisenä laukkuun ennen muita tavaroita. Yhteensä rahaa oli Aaron pussiin kertynyt vajaa 50 euroa. Huomenna messussa kolehtihaavi täyttyy siis hienosta saaliista!