Minne voin mennä jumalanpalvelukseen? Missä kuulla Kristus-keskeistä saarnaa? Missä kokea Jumalan perheväen yhteyttä ja minne toisia kutsua? Kansankirkon hengellisen romahduksen ja yksilökeskeisen kulttuurimurroksen keskellä vastaus monissa herätysliikkeissä ja Lähetyshiippakunnassa on ollut itsenäiset messuyhteisöt. Omasta tiestämme Lähetyshiippakunnassa olemme oppineet, ettei kyse ole vain yksilön hengellisiin tarpeisiin vastaamisesta tai oikeiden jumalanpalvelusten järjestämisestä. Kyse on kirkon koko paketista.
Yksilötasolla kysymys koskee hengellisen elämän hoitoa. Mistä löydän Elämän leivän? Missä elää turvallisesti seurakuntayhteydessä? Moni on jäänyt kodittomaksi tai herätykseen tulleena ei löydä kansankirkossa paikkaa. Moni on vetäytynyt, eronnut kirkosta tai harkitsee sitä. Vaarana on jäädä yksin tai vain virtuaaliruokintaan. Oleellista on löytää tie ravitsevaan yhteisöön. Kristitty on tarkoitettu elämään Kristus-ruumiin yhteydessä. Kuinka monen suusta olen kuullut messuihimme löydettyään: kuin kotiin olisi tullut.
Yhteisötasolla kysymys koskee seurakunnan olemusta. Niin oleellisia kuin raamatullinen saarna ja oikein toimitettu ehtoollinen ovatkin, kyse ei ole vain jumalanpalveluksista. Yhteisö ei ole vain uskon ravitsemisen vaan myös seurakuntaan kuulumisen paikka. Kaste liittää meidät konkreettiseen messua viettävään seurakuntaan. Jäsenyys siinä kertoo itselle tai toisille oman paikan löytymisestä Kristus-ruumissa. Oman paimenen kutsuminen ja tämän kaitsennassa eläminen kuuluu jokaiselle lampaalle. Omasta kodista huolehtiminen ja vastuun kantaminen on luonnollinen seuraus. Luterilaisena on mahdoton ajatella, että voisi elää kristittynä ilman minkään seurakunnan jäsenyyttä. Vaikea on nähdä muodollisen jäsenyyden mielekkyyttä seurakunnassa, jossa ei koskaan halua käydä tai jota pitää jopa eksyttävänä. Siksi me kuljimme matkan messuyhteisöistä luterilaisiin seurakuntiin, joissa voi vaeltaa koko kotimatkan kasteesta ruumiin siunaamiseen.
Seurakuntatasolla kysymys koskee kirkon olemusta. Seurakuntia voi olla vähän tai paljon, mutta yliseurakunnallinen taso tarvitaan. Ei ole Uuden testamentin ja kirkon historian valossa kestävää, jos seurakunnat elävät irrallisina satelliitteina tai vetäytyvät omaan kuoreensa. Seurakunnat tarvitsevat itsensä ja työnsä tähden kirkon apua, ohjausta ja rohkaisua. Seurakunnat tarvitsevat paimenia, joita kirkko kouluttaa, vihkii ja kaitsee. Seurakuntien sisä- ja ulkolähetystehtävä vaatii kokonaiskirkon tukea. Seurakunnan liturginen ja katekeettinen elämä edellyttävät kirkon yhteisiä linjauksia ja käytäntöjä. Listaa voisi jatkaa, mutta kyse ei ole vain yhteistyörakenteesta seurakunnille. Kirkko on olemukseltaan sekä paikallinen yhteisö että alueellinen kokonaisuus.
Kirkon tasolla kysymys koskee suhdetta maailmanlaajaan kirkkoon. Ei ole suomalaista kristinuskoa vaan Kristuksen Kirkko elää kaikkialla maailmassa. Paikalliselle kirkolle, kuten Lähetyshiippakunnalle, se nostaa välttämättä kysymyksen suhteesta toisiin luterilaisiin kirkkoihin maailmalla. Meillä on kutsu ja lahja elää yhteydessä saman tunnustuksen jakavien sisarkirkkojen kanssa eri mantereilla. Yhteydet Kansainvälisen luterilaisen neuvoston yhteydessä eivät vain tarjoa yhteistyömahdollisuuksia vaan tarvitsemme sisarkirkkojen esirukouksia, esimerkkiä ja rohkaisua niin kuin nekin meidän. Kaukanakin on saanut kokea olevansa kotona. Me olemme osa Kristuksen Kirkkoa. Kirkko onkin olemukseltaan sekä alueellinen että maailman laaja ( Matt.16:18, 18:27).
Näin siis kristitty tarvitsee seurakuntaa, seurakunta kirkkoa ja kirkko toisia paikalliskirkkoja. Tätä jatkuvuutta ja kokonaisuutta haluamme Lähetyshiippakunnassa elää todeksi! Hoitooni uskottu piispan virka on annettu tämän kokonaisuuden ja sen yhteyden palvelemiseen. Haluan itse elää armolapsena ja yksittäisiin sydämiin Kristusta kirkastaa evankeliumin lahjoilla. Palvelemalla alttarilla seurakuntavierailulla virkani konkretisoi, että yksittäinen seurakunta kuuluu isompaan armopöytään eli kirkkoon. Edustamalla kirkkoani koti- tai ulkomailla toisten luterilaisten sisarkirkkojen tai tunnustuskuntien kanssa maailmalaaja yhteytemme havainnollistuu.
Lopultahan kyse on Kristuksen armotyöstä Pyhän Hengen kautta niin yhden ihmisen, yhteisön, kirkon kuin maailmanlaajan kirkkoyhteisön kohdalla. Kun kerran tulemme kotiin, jäljelle jää vain yhteinen ilo Herrastamme!
Lähetyshiippakunnan hiippakuntakokous, pappiskollegio ja Suomen Luther-säätiön hallitus ovat päättäneet eri toimielinten edustajista tulevalle vuodelle. Edustajien joukossa on uusia kasvoja, mutta myös tuttuja konkareita.
Hiippakuntaneuvosto on Lähetyshiippakunnan käytännön toiminnasta ja hallinnosta vastaava toimielin. Se vastaa hiippakunnan hallinnollisista ja taloudellisista asioista sekä viime kädessä myös muun muassa julkaisuista ja lähetystyöstä. Hiippakuntaneuvosto kokoontuu 5–6 kertaa vuodessa. Jäsenten ja varajäsenten lisäksi siihen kuuluvat piispa, hiippakuntadekaani sekä hiippakuntasihteeri. Hiippakuntaneuvosto pitää kokouksia keskimäärin joka toinen kuukausi etäyhteyksin ja paikan päällä.
Hiippakuntaneuvoston jäseninä kaksivuotista kauttaan jatkavat Matias Koponen Helsingistä, varalla Johannes Typpö Helsingistä; Taisto Laato Espoosta, varalla Kari Lehtonen Vaasasta sekä Olli Ylönen Mikkelistä, varalla Mari-Anna Alenius Oulusta. Käytännössä sekä varsinaiset että varajäsenet osallistuvat kokouksiin mahdollisuuksiensa mukaan, joskin jäsenen statuksella on merkitystä äänestystilanteissa.
Uudelle kaudelle jäseniksi on kutsuttu Janne Vanhala Kokkolasta, varalla Patrik Saviaro Pietarsaaresta; Päivi Raudasoja Kuopiosta, varalla Liisa Berndt Jyväskylästä sekä Tiina Männikkö Seinäjoelta, varalla Hilla Anttoora Lappeenrannasta.
Konsistori toimii piispan tukena kirkon hengellisessä kaitsennassa. Konsistoriin kuuluu piispa Juhana Pohjolan ja hiippakuntadekaani Joel Kerosuon lisäksi joukko muita pastoreita. Konsistorin notaarina toimii Otto Granlund ja lakimiesasessorina Jyrki Anttinen. Tänä vuonna konsistorin pappisasessoreita ovat Hannu Mikkonen, varalla Jukka Peranto; Petri Hiltunen, varalla Antti Leinonen sekä Esko Murto, varalla Ville Typpö. Konsistorin maallikkojäsenenä toimii Raimo Savolainen, varalla Markus Ristimäki.
Rovastikunnissa alkava kausi 2025–2026 ei tuo suuria muutoksia. Pohjoisen rovastikunnan aluerovastina jatkaa Antti Leinonen, Idässä Kalle Väätäinen, Pohjanmaalla Ville Typpö, Uudellamaalla Eero Pihlava ja Lounaisessa rovastikunnassa Miika Nieminen. Häme-Kaakon rovastikunta jaetaan kahteen osaan niin, että Hämeen aluerovastina jatkaa Esko Murto ja Kaakon pastoreista vastaa dekaani Joel Kerosuo.
Suomen Luther-säätiön hallituksessa jatkavat edellisessä vuosikokouksessa valitut henkilöt. Puheenjohtajana jatkaa Raimo Savolainen ja varapuheenjohtajana piispa Juhana Pohjola. Lisäksi hallitukseen kuuluvat Mirko Brummer, Jari Kekäle, Olli Mustonen, Sami Koskela ja Erkki Pitkäranta. Säätiön asiamiehenä toimii hiippakuntadekaani Joel Kerosuo.
Hiippakuntaneuvoston ja Suomen Luther-säätiön hallituksen kokoukset valmistelee Lähetyshiippakunnan johtoryhmä. Sen jäseninä toimivat piispa Juhana Pohjola, Luther-säätiön hallituksen puheenjohtaja Raimo Savolainen, hiippakuntadekaani Joel Kerosuo, talouspäällikkö Asko Iso-Kungas ja hiippakuntasihteeri Pauliina Pylvänäinen.
Mitä olisi joulu ilman joululauluja? Milloin muulloin kuunnellaan musiikkia, lauletaan yhdessä ja osallistutaan konsertteihin niin paljon kuin joulukuussa? Joululaulut eivät luo vain tunnelmaa tai viihdytä meitä joulukiireiden keskellä. Laulut koskettavat syvältä ja puhuttelevat tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Laulut kuljettavat muistoihin. Ne yhdistävät meitä yli sukupolvien ja kansallisuuksien. Ne luovat tunneyhteyden raskaisiin ja iloisiin vaiheisiin elämän matkallamme.
Moni on itse laulanut tai musisoinut jouluaikana. Muistan ala-asteen joulujuhlan, jossa triona soitimme melodiikalla joululaulua. Jännityksestä menin sekaisin nuottien kanssa. Lopetin puhaltamisen ja näpyttelin koskettimia vain näön vuoksi. Onneksi luokkakaverit saivat ääntäkin tulemaan!
Miksi juuri jouluna meillä on niin runsas ja rikas laulu- ja musiikkiaarteisto? Koska siihen on taivaallinen syy. Vain kristillisessä kirkossa on voinut syntyä vuosituhantinen ja ylenpalttinen musiikkiperintö, joka yhä kasvaa. Musiikki koskettaa, koska Jumala on luonut sen. Musiikki puhuttelee, koska sen ja kaiken kauneuden alkuperä on Herrassa. Jouluyönä enkelit lauloivat: “Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto.” (Luuk.2:14) Jumalan kirkkaudessa soi lakkaamaton laulu ja musiikki. Tämä laulu laskeutuu maan päälle. Enkelit laulavat jouluyönä uuden laulun, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Tästä laulusta kumpuaa kaikki kristilliset joululaulut. Laulun aihe on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Uusi laulu kaikuu ensin paimenille ja sitten leviää niihin sydämiin, jotka tarvitsevat tässä kuoleman laaksossa ja murheiden maassa pelastajaa ja armahtajaa. Uusi laulu on ilolaulu suurimmasta lahjasta, Veljestämme ja Vapahtajastamme.
Läpi historian kulkevaan laulavaan taivaalliseen kuoroon liittyy yhä uusia laulajia. Luukas nivoo joulun uuden laulun ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen kertomalla, kuinka kansanjoukko lauloi Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin kohti kärsimystään: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee, Kuningas Herran nimessä; rauha taivaassa ja kunnia korkeuksissa!” (Luuk.19:38) Nuoret ja varttuneet olivat liittyneet enkelien lauluun. Jouluna Jumalan rauha oli laskeutunut Kristuksessa maan päälle. Pääsiäisenä rauha on myös taivaassa, koska syntimme on ristillä sovitettu ja tie Jumalan pyhyyteen avattu. Vain Kristuksen omina kestämme Jumalan kirkkauden ja tuomion. Itsensä varaan jääneen laulut on laulettu – lopullisesti. Mutta uusi laulu Kristuksesta ei lopu haudalle vaan se jatkuu.
Raamatun viimeisessä kirjassa kuvataan taivasta ja laulua Kristuksen pelastustyöstä: ”He lauloivat uuden laulun: ’…olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista.’” (Ilm.5:8) Taivaan todellisuudesta emme paljoa ymmärryksellämme tavoita, mutta sen tiedämme, että uusi laulu Jesuksesta jatkuu!
Laulat sitten tänä jouluna perinteiden takia. Laulat sitten seimen lapsesta vain näön vuoksi joukon jatkona. Laulat sitten ahdistuneena sydämen huurteessa tai piparin tuoksuisin sävelin. Tiedä ja iloitse, sinulle kaikuu taivaan uusi laulu: Tänään sinulle on syntynyt Vapahtaja!
Kirjoitus on julkaistu Pyhäkön lampussa 5/2024.
Lähetyshiippakunnan vuosittainen hiippakuntakokous pidettiin lauantaina 16.11. Koinonia-keskuksessa Helsingissä. Kokoukseen osallistui lähes sata henkilöä, joista noin puolet paikan päällä ja puolet etäyhteyksien välityksellä. Kokouksen puheenjohtajana toimi pastori Harri Lammi ja sihteerinä Pauliina Pylvänäinen. Kokouksessa käsiteltiin hiippakuntajärjestyksen määrittelemät sääntömääräiset asiat. Erityisen huomion kohteiksi päätyivät konstituutiokomitean loppuraportti sekä hiippakuntakokouksen kehittäminen.
Vuosi 2023 pakettiin hyvillä mielin
Hiippakuntakokous pystyi hyväksymään vuoden 2023 tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen positiivisissa tunnelmissa. Talouden tasapainotus vuodesta 2022 onnistui, joskin varsinainen toiminta jäi vielä alijäämäiseksi. Toimintakertomuksessa todettiinkin, että kirkon toimintaa kuvaavat luvut nousivat vuoden 2023 aikana koronaepidemiaa edeltävälle tasolle ja sen yli.
Lähetyshiippakuntaan kuului vuoden 2023 lopussa 42 seurakuntaa, joista kaksi perustetiin kyseisen vuoden aikana. Jumalanpalveluksia pidettiin yhteensä 2007 kappaletta ja niissä kävi yhteensä 79 501 messuvierasta keskiarvon ollessa 39,6. Seurakuntien yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 2600. Jäsenten määrä kasvoi vuoden aikana noin kuusi prosenttia. Pappiskollegio sai kolme uutta jäsentä. Merkittävää oli myös, että saimme kotimaisen sisarkirkon, kun Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden.
Äänestys konstituutiokomitean loppuraportista
Eniten puheenvuoroja hiippakuntakokouksessa käytettiin konstituutiokomitean loppuraportista keskustelemiseen. Komitean puheenjohtaja Juhana Pohjola esitteli toimenpidesuositukset, joita Lähetyshiippakunnan uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä pohtinut komitea oli laatinut. Konstituutiokomitea päätyi toteamaan, että rekisteröityminen olisi kirkollemme luonteva ja mahdollinen ratkaisu niin yhteiskunnallisesti, organisatorisesti kuin hengellisesti. Samalla komitea kuitenkin katsoi, ettei asia ole vielä ajankohtainen: ”Tässä vaiheessa pääsääntöisesti kirkkomme historiallisista syistä kumpuava jäsenistön hajaannus asiassa tukee aikalisän ottamista tässä prosessissa”, loppuraportissa todetaan. Komitea katsoi, että myös rekisteröitymisprosessissa vaadittava eri asioiden yksityiskohtainen tarkastelu ja organisatorinen kehitystyö hyötyisivät aikalisän ottamisesta.
Loppuraportin esittelemisen jälkeen pöydälle tuotiin vastaehdotus, jossa toivottiin ripeämpää etenemistä. Ehdotuksen mukaan olisi perustettava uusi komitea konstituutiokomitean päätettyä työnsä. Se valmistelisi ja toteuttaisi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen tarvittavat toimenpiteet ja pitäisi huolen, että rekisteröitymisprosessissa edettäisiin seurakunnissa sopusointuisesti.
Pää- ja vastaehdotuksen synnyttämässä keskustelussa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymistä pidettiin kannatettavana tavoitteena. Todettiin, että paniikkia ei ole, mutta toivottiin, että käynnistynyt prosessi, jossa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymiseen on suhtauduttu pääosin myönteisesti, jatkuisi suunnitelmallisesti eteenpäin.
Koska vastaehdotus sai kokousedustajien keskuudessa kannatusta, päädyttiin äänestämään. Selkeä enemmistö kannatti alkuperäistä ehdotusta. Äänestystuloksen ratkettua piispa Pohjola kommentoi ymmärtävänsä hyvin heitä, jotka olisivat toivoneet nopeampaa etenemistä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi rekisteröitymisessä:
– Olen vakuuttunut siitä, että meillä kaikilla on ihan sama halu ja päämäärä. Tässä kysymyksessä ei ollut voittajia ja häviäjiä.
Kokouksen päätöksen myötä konstituutiokomitean toiminta päättyi eikä uutta komiteaa siis perustettu. Konstituutiokomitean työskentelyn myötä tarpeelliseksi havaittujen tavoitteiden, kuten kirkollisen identiteetin vahvistuminen ja jäsenyyden merkityksen kirkastaminen, toivotaan kuitenkin olevan osa seurakuntien elämää jatkossakin.
Ideariihi kokouksen kehittämisestä
Hiippakuntakokouksen loppupuolella kokouksen osallistujat keskustelivat hiippakuntakokouskäytänteiden kehittämisestä. Pienissä ryhmissä pohdittiin, olisiko jatkossa mahdollista järjestää vuodessa kaksi kevyempää kokousta yhden isomman sijaan. Vai olisiko parempi järjestää vuorokauden mittainen tapahtuma, jossa voitaisiin keskustella laajemmin eri teemoista, ja jonka yksi osa hiippakuntakokous olisi? Ryhmien näkemykset kootaan yhteen ja niitä käsitellään myöhemmin hiippakuntaneuvoston kokouksessa. Jo ensi vuonna hiippakuntakokoukseen saatetaan siis kokoontua toisella tavalla kuin mihin viime vuosina olemme tottuneet.
Luin Yhdysvalloissa tehtyä tutkimusta, jossa kartoitettiin syitä seurakunnasta poisjäämiseen. Onhan siellä ja varmasti muissakin länsimaissa meneillään historiallisen kokoluokan kirkkojen tyhjentymiskehitys. Kyse ei ole vain niistä, joiden maailmakatsomus ei enää vastaa uskontunnustuksen sisältöä. On monia, jotka uskovat kristillisen opetuksen mukaan, mutta ovat seurakunnattomia (de-churched).
Tutkimuksessa kävi ilmi, että suuri syy seurakunnattomuudelle on niinkin arkinen asia kuin muuttaminen tai perheen elämänrytmin muutos. Toisille henkilökohtaiset kriisit ruohottavat messupolun. Kolmansille sysäys jäädä pois on se, ettei ole löytänyt omaa paikkaa seurakunnasta tai kokenut sitä rakastavaksi yhteisöksi. Mielenkiintoista oli lukea myös syitä, miksi monet tulisivat takaisin seurakuntaan. Kolmannes vastasi näin: Jos minulla olisi ystävä, joka kutsuisi seurakuntaan, tulisin mukaan. Toisin sanoen on monia niitä, jotka kyllä tulevat, jos vain pyydetään mukaan. Elävän Jumalan kohtaamisen lisäksi monet yksinäisten maailmassa kysyvät ystävää, jonka kanssa elämää seurakunnassa jakaa. Seurakunta on enemmän kuin ihmisyhteisö, mutta se ei ole vähempää kuin yhteisö, jossa ystävyyssuhteet ja elämän jakaminen merkitsevät paljon. Voisiko tämä rohkaista meitä omalla paikallamme niin kutsumaan kuin elämäämme jakamaan?
Mitä Jeesus sanoikaan opetuslapsille: “Ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni.” (Joh.15:15) Seurakunta ei ole kaverikerho, jossa meidät liittää yhteen yhteiset mieltymykset ja jutunaiheet. Pyhä Henki kokoaa eri ikäisiä, eri kulttuureista tulevia, eri elämäntilanteissa olevia, eri persoonallisuuksia ja eri elämän haavoilla lyötyjä yhdeksi perheeksi samaan ruokapöytään. Seurakunnan olemassaolo on jatkuva ihme! Meitä yhdistää Jeesuksen ystävyys. Hänen ystävinään elämme yhdessä hänen sanansa ja armonsa varassa. Häneen me kiinnitymme kuin oksat ruonkoon ja jäsenet ruumiiseen. Häneen ei tarvitse pettyä. Mutta seurakunnan jäsenten keskinäinen yhteys ja ystävyys ovat myös olennaista. Me jaamme elämän matkaa. Me jaamme yhteisen tehtävän. Me jaamme yhteiset ilon ja kivun aiheet. Me jaamme sunnuntait sekä monet muut tilaisuudet ja juhlat vuosi vuodelta. Me jaamme rukousaiheita. Me uskallamme ajoittain jopa jakaa heikkoutemme ja taistelumme. Tätä todellisuutta ei yksinäiset lampaat voi kokea eikä digimaailma tarjota.
On selvää, ettei kukaan meistä voi seurakunnassa olla kaikkea toisille. On luonnollista, että toiset jakavat vaikkapa ikäryhmittäin enemmän aikaa toistensa kanssa. On synnin todellisuudessa totta, että vaikea on kaikkien kanssa samalla tavalla tulla juttuun. Liian moni haluamattaan jää ja välillä myös jättäytyy yksin. Kuinka usein loukataan tai loukkaannutaan syystä ja syyttä. Mutta kaikesta rosoisuudesta huolimatta seurakunnassa vallitsee ystävyys, jota maailma ei tunne.
Itseäni on puhutellut tähän ystävyyteen liittyvät kaksi näköalaa. Ensinnäkin kerran Jumalan tuomioistuimen edessä sinulla ja minulla on sama tunnus lausuttavana. Näin samassa luterilaisessa seurakunnassa uskoimme, opetimme ja tunnustimme. Kuinka monen sadan miljardin ihmisten joukosta juuri me teemme tiliä tästä samasta uskosta ja toivosta. Me olemme tunnustusystäviä! Toinen näköala on, että juuri näiden seurakunnassa kohtaamiemme ihmisten kanssa vietämme yhdessä ikuisuuden. Pelikaverimme, lapsuuden tuttavamme ja rakas sukulaisemme ovat ystävinä kalliita ajallisia lahjoja. Mutta jotkut voivat jäädä taivaan hääjuhlan ulkopuolelle. Jumala yksin tietää! Mutta vaikka olisimme seurakunnassa toisillemme enemmän kirkkokahvituttuja kuin sydämen uskottuja, meitä yhdistää iankaikkisuuteen ulottuva uskonyhteys. Olemme ikuisuusystäviä! Tämä ystävyys ei lopu haudalle vaan jatkuu ja syvenee. Vaikka olisimme seurakunnassa olleet puolituttuja, niin Jeesuksen ystävyyden kodissa sinä tunnet minut ja minä sinut läpikotaisin.
Katsele seuraavana pyhänä seurakunnassasi ympärillesi ja ihmetelle! Juuri nämä Jeesuksen ystävät on annettu sinulle ikuisuusystäviksi ja tueksi kotimatkallamme.
Voisitko siis jo nyt istua sinulle vähemmän tutun ikuisuusystäväsi viereen ja kuunnella hänen matkakertomustaan?
Myös isämme uskoivat ennen ja kylvivät, leikkasivat. Me saarnaamme aikojen mennen kuin isämme saarnasivat: ”On täyttynyt aika, sen soi Jumala, on lähellä Kristuksen valtakunta. Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen ja suostukaa armahdukseen.
Tämän virren 178 sanoin käytiin kuuntelemaan ajankohtaiskeskustelua Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa tänään perjantaina. Keskustelijoina toimivat Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä sekä Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola. Keskustelua johti pastori Esko Murto.
Keskustelijat olivat yhtä mieltä Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän, tunnustuksellisen luterilaisuuden nykytilasta. He ajattelivat pitkälti samalla tavalla kuin tilaisuuden aluksi lauletussa virressä: Edelleen on saarnattava samaa evankeliumia Kristuksesta kuin edelliset sukupolvet ovat saarnanneet. Tätä kuitenkin vaikeuttavat parhaillaan käynnissä oleva murros etenkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä: Kansankirkon julistuksesta on jäämässä jäljelle kulttuurinen luterilaisuus. Sen sijaan elävän luterilaisen uskon tulevaisuus on keskustelijoiden mukaan tunnustuksellisen luterilaisuuden pienemmissä yhteisöissä.
– Luulen, että elämme tällä hetkellä kirkkohistoriallisestikin merkittävää aikaa, jossa luterilaisuudessa alkaa joutua maksamaan jotakin. Eivät pelkästään papit, jotka ovat luterilaisia kansankirkossa, vaan ihan tavallinen seurakuntalainenkin. Tulevaisuus voi olla aika tiukkakin. Tarvitaan uutta rohkeutta olla luterilainen, Säilä arvioi.
Pohjola lisäsi, että murros ei koske vain kansankirkkoa Suomessa, vaan kaikkien kristillisten kirkkojen taantumista länsimaissa. Suomi ei ole siitä irrallinen saareke. Eikä kysymys ole vain luterilaisuudesta, vaan laajemmin klassisesta kristinuskosta. Kirkkokunta toisensa jälkeen jakautuu kysymyksissä, joissa isketään kipinää tämän ajan näkemysten ja mielipiteiden kanssa, esimerkiksi avioliittoa tai eutanasiaa koskien.
– Tulevaisuuden luterilaisuus ei voi rakentua vanhalle mallille, vaan se tarkoittaa pienempiä ja itsenäisempiä ryhmiä, jotka ottavat todesta ja elävät käytännössä sitä uskoa, joka heille on kertakaikkisesti annettu, Pohjola kuvaili.
Nummelan mukaan johtajien lisäksi tavalliset kristityt joutuvat jatkossa yhä ahtaammalle. Tämä on toisaalta meille tervettä herätä ristin kantamiseen, joka Jeesuksen seuraajille Raamatun mukaan kuuluu.
Sekä Sleyn että Kansanlähetyksen sisällä on puhuttu paljon messuyhteisöjen rakentamisesta. Sama työnäky on myös Lähetyshiippakunnan toiminnan taustalla. Lähetyshiippakunnassa puhutaan seurakunnista, mutta herätysliikejärjestöissä asiasta ei ole tällä tavalla puhuttu. Murto kysyikin Nummelalta ja Säilältä, mitä messuyhteisöjen rakentaminen heidän edustamissaan järjestöissä tarkoittaa.
Nummela kertoi, että Kansanlähetyksen sisällä toimivat messuyhteisöt ovat keskenään erilaisia. Osa toimii yhteistyössä Suomen ev.-lut. kirkon paikallisseurakuntien ja osa Sleyn tai Suomen Raamattuopiston kanssa, toiset myös itsenäisesti.
– Hengellisessä mielessä ne ovat seurakuntia, sillä niissä toteutuvat kaikki seurakuntien merkit. Itse asiassa aika iso osa kävijöistä sanoo, että messuyhteisö on heidän seurakuntansa, Nummela totesi.
Virallisesti Kansanlähetyksessä ei puhuta seurakuntien perustamisesta. Tämä johtuu kirkollisesta tilanteesta. Aiemmin sakramentit ja jumalanpalveluselämä toteutuivat paikallisseurakunnan yhteydessä ja Kansanlähetys järjesti tätä täydentävää seura- ja piiritoimintaa. Kahden viime vuosikymmen aikana tällaiselta järjestelyltä on kuitenkin pohja murtunut kokonaan, mikä on johtanut jumalanpalvelusten järjestämisen painottumiseen. Nummelan mukaan tähän liittyy myös Suomessa laajasti vaikuttava sakramentti- tai jumalanpalvelusherätys, joka on kasvattanut jumalanpalvelusten vetovoimaa.
Säilän mukaan Sleyssä ajatellaan pitkälti Nummelan kuvaamalla tavalla. Hallinnollisesti messuyhteisöjen toiminta on osa Suomen ev.-lut. kirkon työtä, mutta hengellisessä mielessä seurakunnan toteutuvat siinä missä muuallakin. Tämä on Säilän mukaan tärkeintä.
Pohjola kertoi huomioineensa, että muissakin Pohjoismaissa messuyhteisöistä on tullut yhä suositumpia. Samaan aikaan messujen merkitys on noussut myös Suomen ev.-lut. kirkossa. Pohjola kuitenkin pistänyt sivusta seuratessaan merkille, että seurakuntien yhdistymisten myötä jumalanpalveluksien määrä vähenee. Tänä keväänä tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa kansankirkon papistosta myös sanoo, ettei messu ole erittäin tärkeää heidän työssään.
– Kansankirkossa jumalanpalvelusten merkitys laskee koko ajan, mutta herätysliikkeissä jumalanpalvelus, ehtoollinen, virka ja liturgia ovat nousussa. Tämä on mielestäni kirkkohistoriallinen muutos, Pohjola summasi.
Nummelan, Säilän ja Pohjolan välinen keskustelu kääntyi myös herätysliikkeiden ja Lähetyshiippakunnan väliseen suhteeseen. Pohjola totesi, että keskusteluja on käyty ja käydään säännöllisesti johtotasolla, mutta myös paikallisella tasolla, sillä monilla Lähetyshiippakunnan seurakuntalaisilla on juuret ja verkostoa herätysliikkeissä. Johtotason keskustelujen haasteena Pohjola pitää sitä, että Lähetyshiippakunta mieltää itsensä kirkoksi ja käy keskusteluja toisten kirkkojen kanssa. Sen sijaan järjestöjen eli Sleyn tai Kansanlähetyksen kanssa kirkollisen yhteyden keskusteluja ei ainakaan tässä vaiheessa voida käydä. Tästä huolimatta Pohjola pitää yhteydenpitoa ja keskustelua tärkeänä:
– Jos meitä yhdistää luterilainen tunnustus ja liturginen perintö ja teidän toimintanne keskittyy yhä enemmän messuyhteisöjen rakentamiseen, se on sitä, mitä mekin rakennamme koko ajan. Silloin meidän toimintanäkymme ja teologiamme ohjaa samaan suuntaan.
Pohjola mainitsi ”nostavansa hiippaa” siitä, että Sley ja Kansanlähetys ovat pitäneet linjansa pappisvihkimyskysymyksessä ja ovat ottaneet sen teologisesti isona asiana.
– Rukoilemme, että hätäratkaisujen sijaan löytyy jokin kestävämpi ratkaisu, koska muutoin käy helposti niin, että meillä on kohta iso joukko paimenia ilman paimenta kulkemassa, koska pappeja ei voi kaukaa hoitaa, Pohjola pohtii.
Vaikka organisatorista lähetymistä tai yhteistyötä ei ole, Pohjola katsoi, että teologisesti ja toiminnallisesti Lähetyshiippakunta, Sley ja Kansanlähetys ovat kulkemassa samaan suntaan. Pitkällä aikavälillä tämä on merkityksellistä, ja sen tähden myös muu yhteydenpito ja keskustelu on rakentavaa.
Nummela kuvaili kivuliaaksi sitä, että Lähetyshiippakunnan kaksi edellistä piispaa ovat olleet entisiä Kansanlähetyksen työntekijöitä. Hänen mukaansa henkilökohtaisiin suhteisiin liittyvät pettymykset ovat vaikuttaneet Lähetyshiippakunnan ja Kansanlähetyksen välisiin suhteisiin. Nykyisin tilanne on kuitenkin muuttunut:
– Nyt olemme tilanteessa, jossa meidän on vähän helpompi lähestyä ja keskustella, ja voimme puhua asioista. Haluaisin haastaa teitä ymmärtämään meitä ja käymään keskusteluja, koska teillä on samantyyppinen matka takana. Minusta tarvittaisiin enemmän siltojen rakentamista ja suunnan etsimistä Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta kuin lokeroihin asettumista. Tämä aika, jos mikä, haastaa meitä siihen, että löytäisimme asioita, joita meitä edeltävät johtajat eivät kyenneet, Nummela totesi.
Ajankohtaiskeskustelun lopuksi Murto kysyi keskustelijoilta, mihin meidän tulisi keskittää voimamme, jotta meillä olisi kahdenkymmen vuoden päästä hengellisesti tervettä ja vakaata, luterilaista kristinuskoa Suomessa. korosti jumalanpalvelusyhteisöjen rakentamista omasta identiteetistä käsin. Säilä piti tärkeänä sanaan ja sakramentteihin tarrautumista. Pohjola nosti esille Lähetyshiippakunnan moton ”jumalanpalvelus elämäksi, seurakunta kodiksi”. Keskustelijat olivatkin vastauksissaan pitkälti samaa mieltä: Jatkossakin on saarnattava samaa evankeliumia kuin isämme saarnasivat.
Lähetyshiippakunnan pastoreiden, OTO-pastoreiden ja kanslian työntekijöiden vuosittaiset työntekijäpäivät ovat parhaillaan käynnissä Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Tilaisuuteen osallistuu yhteensä viitisenkymmentä ihmistä, joista suurin osa on mukana koko päivien ajan maanantaista keskiviikkoon. Tänä vuonna joukkoa täydentävät neljä pastoria sisarkirkostamme Seurakuntaliitosta.
Työntekijäpäivien ohjelma on koostettu pääosin luennoista, keskusteluista ja hetkipalveluksista. Virallisen ohjelman lisäksi osallistujille on tärkeää myös tavata työkavereitaan ruokailujen ja yhteisen vapaa-ajan viettämisen merkeissä. Työntekijäpäivät ovatkin monille yksi vuoden odotetuista kohokohdista.
Maanantaina yhteinen kokoontuminen aloitettiin lounaalla ja rippipalveluksella. Niiden jälkeen pastori Harri Hernesmaa kertoi ensihoitajan näkökulmasta kriiseistä ja henkisestä jaksamisesta. Pastori Topi Jääskeläinen luennoi vanhurskauttamisen teologiasta.
Tiistaina pastori Antti Leinonen luennoi paimenvirasta Johanneksen evankeliumissa ja pastori Petri Hiltunen kriiseistä omien palveluvuosiensa ajalta.
Iltapäivällä pastorit Kalle Väätäinen ja Joel Kerosuo alustivat keskustelua pastorin roolista seurakunnan ilmapiirin rakentajina. Kuulimme myös piispa Juhana Pohjolan luennon Jumalasta isänä ja Mailis Janatuisen haastattelun hänen elämäntyöstään.
Huomenna keskiviikkona käsittelemme vielä konstituutiokomitean laatiman kyselyn alustavia tuloksia sekä messujärjestykseen tulevia muutoksia.
Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden kuluneen talven aikana. Tiistaina kahvipöydän ääressä jututtamani Seurakuntaliiton pastorit Daniel Salo, Heikki Salo ja Esa Yli-Vainio iloitsivat saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja luontevasta ilmapiiristä. He olivat päässeet jakamaan kokemuksiaan ja saunan lauteilla ”päästelemään höyryjä” haastavista teologisista kysymyksistä.
Päivien aikana pastorit olivat saaneet kokea, että kirkollinen yhteys on todellinen uskon ja opin yhteys. Se ei ole vain jotain sellaista, jonka pieni porukka on todennut oppikeskusteluissa, vaan Kiponniemessä sen on saanut todella tuntea ja nähdä.
– Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle, vaikka en kovin montaa etukäteen tuntenut, pastori Daniel Salo kuvailee tunnelmiaan.
Danielin mukaan ilmassa on ollut huumoria. Ei olla otettu itseä liian vakavasti. On puhuttu rehellisesti vaikeistakin asioista, ilman kulisseja. Se on Danielin mielestä tärkeää ja rohkaisevaa, sillä helposti lankeamme vertailemaan itseämme toisiin.
– Tärkein asia on Kristus-keskeisyys, mikä täällä on välittynyt esimerkiksi piispan puheessa. Ehkä se on saanut aikaan tunteen, että on tullut perheväen keskelle, Daniel pohtii.
Danielin mukaan hetkipalveluksissa laulettuihin luterilaisiin virsiin on ollut vaikea yhtyä, sillä sävelet eivät ole oman seurakunnan messuista tuttuja. Silti sydämessään niiden sanomaan on voinut yhtyä. Tämä kuvaakin hyvin kirkollisessa yhteydessä elämistä ja sen opettelemista. Saamme jatkossa rauhassa kasvaa toistemme tuntemisessa ja oppia toistemme erilaisia tapoja.
Simojoen perhe lähetettiin matkaan riemullisessa helatorstain messussa Luukkaan seurakunnassa. Tuomo Simojoki saarnasi ja onnitteli seitsemän oikein -lottokupongin saajia pelastuksen lahjasta ja muistutti, että jo matkalla olemme suunnattoman rikkaita, vaikka rikkaus tulee näkyväksi vasta kerran taivaassa:
– Siellä ei kysytä miten tulimme, minkälaisissa ryysyissä matkamme taitoimme ja monessa kuralätäkössä rypesimme, vaan iloitaan jokaisesta perille päässeestä.
Seurakunnan pastori Markus Pöyry kuvasi Simojoen perheen matkaa kuin Israelin vaellukseksi, jolla oli taas tullut aika repiä teltan naruja irti maasta. Hän totesi, ettei se aina ole helppoa, mutta Jumalan Sana kutsuu ja vie.
Piispa Juhana Pohjola asemoi meidät maailman kartalle ja totesi, että me Suomessa olemme ”maan ääri”, kun luterilaisuuden tulevaisuus on Afrikassa, jossa kirkko kasvaa voimakkaasti. Piispa päätti yhteisen juhlan kiitollisena siitä, että Jumala on ollut hyvä ja ovet ovat auki ennen muuta pakanoiden kuulla riemullinen viesti: Kristuksen haavoissa taivas on auki.
Mistä tähän tultu ja mitä kaikkea Simojoen perheen matkalla on tapahtunut?
– Ei yhtään tasaista päivää, Leena Simojoki huokaa hymyillen.
Simojoen perheen matka lähetystyöhön Keniaan, takaisin Suomeen ja uudelleen Keniaan on ollut yllätyksiä täynnä. Juuri kun tie on näyttänyt selkeältä ja suoralta, matkaan on tullut mutkia ja umpikujia. Moni ovi on sulkeutunut, mutta aina myös uusi avautunut.
– Päällimmäisenä on aina ollut rauha, sillä Jumala johdattaa meitä, Simojoet toteavat kiitollisina.
Simojoen perhe lähti ensimmäisen kerran Keniaan vuonna 2018. Vuoden päästä tästä, kesällä 2019, he siirtyivät Lutheran Heritage Foundationin palvelukseen. Heidän työkseen tuli johtaa ja kehittää järjestön Afrikan työtä, joka on keskittynyt luterilaisen kirjallisuuden käännöstyöhön ja levittämiseen.
– Elämää Keniassa elettiin lyhyissä jaksoissa, ensin kesän yli, sitten vuoden loppuun, aina muutama kuukausi kerrallaan ja se alkoi olla raskasta, Tuomo kertaa. Viimein perhe päätti jäädä Keniaan pidemmäksi aikaa ja sitten tulikin korona.
– Palasimme Suomeen, ostimme talon ja asetuimme Seinäjoelle. Olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Kotiuduimme Luukkaan seurakuntaan, lapset löysivät kavereita ja harrastuksia.
LHF:n työ jatkui Suomesta käsin.
– Kun LHF kutsui meidät uudelleen työhön Keniaan kesäkuussa 2023, meidän ehtonamme oli, että voisimme suunnitella pidempää työjaksoa Keniassa. Työsopimus on kirjoitettu nyt viideksi vuodeksi. Kun lapsetkin suhtautuivat lähtöön jopa innokkaasti, päätös oli helppo tehdä.
Eniten Leena ja Tuomo odottavat yhteistä hengellistä työtä Keniassa:
– Odotamme innolla, että pääsemme tapaamaan ihmisiä ja edistämään työtä konkreettisesti paikan päällä.
Afrikan hengellinen ilmapiiri on aivan toisenlainen kuin Suomessa tai Euroopassa. Tuomo naurahtaa, ettei ateismi tule kuulonkaan, se ei ole edes vaihtoehto. Länsi-Afrikassa hallitsee islam ja muualla Afrikassa hyvin vahva karismaattinen helluntailaisuus.
– Piispat avaavat kauppakeskuksia ja kaikille voi toivottaa Jumalan siunausta, Leena kertoo.
Afrikassa kristityillä on vahva sanan nälkä, ja he haluavat oppia syvemmin kristinuskon perusasioita. Myös helluntaikirkkojen papit janoavat syvällistä luterilaista opetusta.
– Evankelioinnin paikalliset osaavat paremmin ja uusia seurakuntia syntyy jatkuvasti, mutta me voimme palvella opettamalla ja jakamalla luterilaista kirjallisuutta, Tuomo kertoo.
Suomesta Simojoet jäävät kaipaamaan liikkumisen vapautta, ystäviä, kavereita ja harrastuksia.
– Suomessa arki on turvallisempaa kuin Keniassa, mutta Keniassa olemme kokeneet voimakkaimmin yhteisön tuen ja huolenpidon. Tuntemattomatkin ihmiset laittoivat hädän hetkellä viestiä, rukoilivat meidän puolestamme, soittivat ja huolehtivat tarvitsemmeko mitään, Simojoet kertovat ihmeissään. Se oli heille vahva kokemus.
Simojoet palaavat tuttuun kotiin ja lapset Esther, Märtha, Elin, Matthias ja Oscar tuttuun, kansainväliseen kristilliseen kouluun. Nuorimmainen Beata on vielä kotona. Selma opiskelee etänä Seinäjoen lukion toista vuotta ja Charlotta jää Suomeen. Keniassa arki on toisenlaista kuin Suomessa. Pimeä tulee aikaisin eikä sitten enää lähdetä mihinkään. Perheelle jää aikaa olla enemmän yhdessä ja se on kaikista mukava asia.
Simojoet ovat kiitollisia siitä, että Luukkaan seurakunta lähettää heidät matkaan.
– Meidän kotiseurakuntamme on täällä Seinäjoella. Olemme Keniassa vieraita ja vain käymässä. Suomalaisilla on hyvä maine Keniassa ja opettamassa käyneet Lähetyshiippakunnan pastorit ovat saaneet paljon kiitosta. Saamme olla ylpeitä suomalaisista, Simojoet myhäilevät.
Perhe viettää vielä ennen lähtöään vanhimman lapsensa Charlotan ylioppilasjuhlia ja Märthan rippijuhlia. Juhlien jälkeen tavarat pakataan konttiin, kun vuokralle jäävä talo pitää tyhjentää.
– Lähtö alkaa vähitellen konkretisoitumaan, Simojoet miettivät.
He pyytävät muistamaan heitä rukouksin.
– Rukouksen tuntee perillä arjessa konkreettisesti. Arjessa on paljon muuttujia ja tuntuu, että koko ajan tapahtuu jotain, Tuomo naurahtaa.
Simojoet toivovat, että jokainen näkee paikkansa lähetystyössä.
– Tämä ei ole vain meidän perheemme juttu vaan olemme osa yhteistä työtä. Meidän toiveemme ja rukouksemme on myös se, että Lähetyshiippakunnassa syntyisi lähetysinto, Tuomo kertoo. He toivottavat vieraat lämpimästi tervetulleiksi.
– Vieraat ovat aina siunaus, Leena hymyilee.
Charlotta, mitä kaipaat Keniasta eniten?
– Kasvisruokaa ja ilmastoa.
Selma, mitä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset perille Keniaan?
– Käyn tervehtimässä kaikkia tuttuja.
Esther, mikä on oudoin ruoka Keniassa, mitä olet syönyt?
– Ehkä vuohenliha tai sitten kana, jossa on edelleen karvat mukana.
Märtha, mitä ottaisit Suomesta mukaan Keniaan, jos voisit?
– Kaverit ja suomalaiset kaupat.
Elin, mitä esittelisit Keniassa Suomesta kylään tulleelle kaverillesi?
– Toivottavasti kohta siellä saamani koiran. Ehkä myös muita eläimiä, kuten kirahveja.
Matthias, mitä ottaisit Keniasta mukaan Suomeen, jos voisit?
– (LHF:n kokin) Paulin tekemät letut ja chapatit.
Oscar, mitä teet mieluiten Keniassa?
– Leikin paljon ulkona.
Beata, mikä on rakkain lelusi, joka lähtee mukaan Keniaan?
– Lila-vauva.
Luukkaan luterilaisen seurakunnan helatorstain messun ja lähetystyöntekijöiden matkaansiunaamisen voit katsella tallenteena täältä.
Teksti: Reetta Syri
Kirkko on vanhastaan ilmoittanut seurakuntalaisille kaikki kirkolliset toimitukset. Näillä erityisesti tarkoitetaan kastetta ja siihen liittyvää konfirmaatiota, avioliittoon vihkimistä sekä hautaan siunaamista. Niissä on kiteytetty kristityn elämän matka. Ne ilmoitetaan, koska kirkko ei ole salaseura ja ne on toimitettu julkisesti ihmisten ja Jumalan edessä. Seurakuntalaisia kutsutaan näin esirukoukseen elämän taitekohdissa kulkevien puolesta. Samalla ne antavat mahdollisuuden yhteisöllisesti elää todeksi apostolin kehotusta: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room.12:15)
Kirkkomme haluaa tarjota jokaiselle jäsenelleen mahdollisuuden jakaa nämä uutiset seurakuntakuulutusten lisäksi Pyhäkön lamppu -lehdessä. Kyse ei ole vain siitä, että tarjoamme mahdollisuuden jakaa tietoa perheuutisistamme tutuille eri puolella Suomea. Vaikka kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen koskettavat syvästi perheitä ja sukuja, ne liittyvät mitä suurimmassa määrin Jumalan perheen elämään. Pyhä messu on seurakuntaelämämme keskus, mutta myös pyhien toimitusten kautta me kuljemme yhtenä kirkkona. Koskettavathan ne kirkkoon liittymistä, siinä elämistä ja riemuitsevaan seurakuntaan siirtymistä. Kirkolliset toimitukset merkitään muistiin kirkossa. Se ei merkitse vain rekisterimerkintää vaan se kauniisti ilmentää, että saman kirkon jäseninä olemme suhteessa toinen toisiimme. Meitä koskevat Paavalin sanat: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.” (1.Kor.12:26)
Kirkolliset toimitukset alleviivaavat sitä, että jokaisella meillä on oma pastori kirkossamme. Paimenen vedestä märän käden kautta lapsi kastetaan Vapahtajan ja kirkon yhteyteen. Konfirmaatiossa oman kirkkomme rippipapin siunaava käsi vahvistaa kastettua ja opetettua nuorta elämään Jeesuksen seuraajana maailmassa. Oma paimen laskee siunaavat kätensä alttarille polvistuneiden miehen ja naisen pään päälle liittäen heidät Jumalan sanalla ja rukouksella yhdeksi lihaksi. Viimeisenä tuttu vierellä kulkenut pastori lähettää arkkuun lepäämään asetetun Kristuksen armon lupauksin kohti viimeistä tuomiota ja iankaikkisuutta.
Kyse ei ole vain kirkon tai pastorin mukana kulkemisesta. Ristiinnaulittu Kristus itse lupauksensa mukaan kulkee kaikki päivät kanssamme. Voimmekin nähdä kristityn vaeltavan ristin suojassa ja varassa koko matkan. Kastetulle sanotaan: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Kastealbaan puettu nuori tekee ristinmerkin ja kuulee sanat: ”Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi.” Aviopuolisoiksi vihittyjen yllä tehdään ristinmerkki ja lausutaan: ”Siunatkoon teitä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.” Hautaan siunaamisessa hiekasta tehdään ristinmerkki arkun päälle ja samalla kuuluu omalla nimellä ihana lupaus: ”Jeesus Kristus Vapahtajamme herättää sinut viimeisenä päivänä.” Meidät jokaisen kuvakseen luonut kolmiyhteinen Jumala kulkee kanssamme meitä siunaten koko matkan!
Usein puhutaan aivan oikein, että kristitty tarvitsee hengellisen kodin. Se voi kuitenkin merkitä monille eri asiaa. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristityn hengellinen koti on oma seurakunta ja kirkko. Sen yhteydessä jokaisen tulisi saada kulkea Vapahtajan hoidossa kirkollisten toimitusten kautta messusta messuun.
Minun rukoukseni ja rohkaisuni Sinulle on tämä: Kirkkomme seurakunnissa saat kulkea koko matkan kotiin asti!