Lähetyshiippakunnan pastoreiden, OTO-pastoreiden ja kanslian työntekijöiden vuosittaiset työntekijäpäivät ovat parhaillaan käynnissä Kiponniemen toimintakeskuksessa Jyväskylässä. Tilaisuuteen osallistuu yhteensä viitisenkymmentä ihmistä, joista suurin osa on mukana koko päivien ajan maanantaista keskiviikkoon. Tänä vuonna joukkoa täydentävät neljä pastoria sisarkirkostamme Seurakuntaliitosta.

Raamatun opettamista ja yhteisön rakentamista

Työntekijäpäivien ohjelma on koostettu pääosin luennoista, keskusteluista ja hetkipalveluksista. Virallisen ohjelman lisäksi osallistujille on tärkeää myös tavata työkavereitaan ruokailujen ja yhteisen vapaa-ajan viettämisen merkeissä. Työntekijäpäivät ovatkin monille yksi vuoden odotetuista kohokohdista.

Maanantaina yhteinen kokoontuminen aloitettiin lounaalla ja rippipalveluksella. Niiden jälkeen pastori Harri Hernesmaa kertoi ensihoitajan näkökulmasta kriiseistä ja henkisestä jaksamisesta. Pastori Topi Jääskeläinen luennoi vanhurskauttamisen teologiasta.

Tiistaina pastori Antti Leinonen luennoi paimenvirasta Johanneksen evankeliumissa ja pastori Petri Hiltunen kriiseistä omien palveluvuosiensa ajalta.

Iltapäivällä pastorit Kalle Väätäinen ja Joel Kerosuo alustivat keskustelua pastorin roolista seurakunnan ilmapiirin rakentajina. Kuulimme myös piispa Juhana Pohjolan luennon Jumalasta isänä ja Mailis Janatuisen haastattelun hänen elämäntyöstään.

Huomenna keskiviikkona käsittelemme vielä konstituutiokomitean laatiman kyselyn alustavia tuloksia sekä messujärjestykseen tulevia muutoksia.

”Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle”

Lähetyshiippakunta ja Seurakuntaliitto solmivat kirkollisen yhteyden kuluneen talven aikana. Tiistaina kahvipöydän ääressä jututtamani Seurakuntaliiton pastorit Daniel Salo, Heikki Salo ja Esa Yli-Vainio iloitsivat saamastaan lämpimästä vastaanotosta ja luontevasta ilmapiiristä. He olivat päässeet jakamaan kokemuksiaan ja saunan lauteilla ”päästelemään höyryjä” haastavista teologisista kysymyksistä.

Päivien aikana pastorit olivat saaneet kokea, että kirkollinen yhteys on todellinen uskon ja opin yhteys. Se ei ole vain jotain sellaista, jonka pieni porukka on todennut oppikeskusteluissa, vaan Kiponniemessä sen on saanut todella tuntea ja nähdä.

– Ikään kuin olisin tullut perheväen keskelle, vaikka en kovin montaa etukäteen tuntenut, pastori Daniel Salo kuvailee tunnelmiaan.

Danielin mukaan ilmassa on ollut huumoria. Ei olla otettu itseä liian vakavasti. On puhuttu rehellisesti vaikeistakin asioista, ilman kulisseja. Se on Danielin mielestä tärkeää ja rohkaisevaa, sillä helposti lankeamme vertailemaan itseämme toisiin.

– Tärkein asia on Kristus-keskeisyys, mikä täällä on välittynyt esimerkiksi piispan puheessa. Ehkä se on saanut aikaan tunteen, että on tullut perheväen keskelle, Daniel pohtii.

Danielin mukaan hetkipalveluksissa laulettuihin luterilaisiin virsiin on ollut vaikea yhtyä, sillä sävelet eivät ole oman seurakunnan messuista tuttuja. Silti sydämessään niiden sanomaan on voinut yhtyä. Tämä kuvaakin hyvin kirkollisessa yhteydessä elämistä ja sen opettelemista. Saamme jatkossa rauhassa kasvaa toistemme tuntemisessa ja oppia toistemme erilaisia tapoja.

Simojoen perhe lähetettiin matkaan riemullisessa helatorstain messussa Luukkaan seurakunnassa. Tuomo Simojoki saarnasi ja onnitteli seitsemän oikein -lottokupongin saajia pelastuksen lahjasta ja muistutti, että jo matkalla olemme suunnattoman rikkaita, vaikka rikkaus tulee näkyväksi vasta kerran taivaassa:

– Siellä ei kysytä miten tulimme, minkälaisissa ryysyissä matkamme taitoimme ja monessa kuralätäkössä rypesimme, vaan iloitaan jokaisesta perille päässeestä.

Seurakunnan pastori Markus Pöyry kuvasi Simojoen perheen matkaa kuin Israelin vaellukseksi, jolla oli taas tullut aika repiä teltan naruja irti maasta. Hän totesi, ettei se aina ole helppoa, mutta Jumalan Sana kutsuu ja vie.

Piispa Juhana Pohjola asemoi meidät maailman kartalle ja totesi, että me Suomessa olemme ”maan ääri”, kun luterilaisuuden tulevaisuus on Afrikassa, jossa kirkko kasvaa voimakkaasti. Piispa päätti yhteisen juhlan kiitollisena siitä, että Jumala on ollut hyvä ja ovet ovat auki ennen muuta pakanoiden kuulla riemullinen viesti: Kristuksen haavoissa taivas on auki.

Kun Jumala avaa oven

Mistä tähän tultu ja mitä kaikkea Simojoen perheen matkalla on tapahtunut?

 

– Ei yhtään tasaista päivää, Leena Simojoki huokaa hymyillen.

Simojoen perheen matka lähetystyöhön Keniaan, takaisin Suomeen ja uudelleen Keniaan on ollut yllätyksiä täynnä. Juuri kun tie on näyttänyt selkeältä ja suoralta, matkaan on tullut mutkia ja umpikujia. Moni ovi on sulkeutunut, mutta aina myös uusi avautunut.

– Päällimmäisenä on aina ollut rauha, sillä Jumala johdattaa meitä, Simojoet toteavat kiitollisina.

Simojoen perhe lähti ensimmäisen kerran Keniaan vuonna 2018. Vuoden päästä tästä, kesällä 2019, he siirtyivät Lutheran Heritage Foundationin palvelukseen. Heidän työkseen tuli johtaa ja kehittää järjestön Afrikan työtä, joka on keskittynyt luterilaisen kirjallisuuden käännöstyöhön ja levittämiseen.

– Elämää Keniassa elettiin lyhyissä jaksoissa, ensin kesän yli, sitten vuoden loppuun, aina muutama kuukausi kerrallaan ja se alkoi olla raskasta, Tuomo kertaa. Viimein perhe päätti jäädä Keniaan pidemmäksi aikaa ja sitten tulikin korona.

– Palasimme Suomeen, ostimme talon ja asetuimme Seinäjoelle. Olemme viihtyneet täällä todella hyvin. Kotiuduimme Luukkaan seurakuntaan, lapset löysivät kavereita ja harrastuksia.

LHF:n työ jatkui Suomesta käsin.

– Kun LHF kutsui meidät uudelleen työhön Keniaan kesäkuussa 2023, meidän ehtonamme oli, että voisimme suunnitella pidempää työjaksoa Keniassa. Työsopimus on kirjoitettu nyt viideksi vuodeksi. Kun lapsetkin suhtautuivat lähtöön jopa innokkaasti, päätös oli helppo tehdä.

Eniten Leena ja Tuomo odottavat yhteistä hengellistä työtä Keniassa:

– Odotamme innolla, että pääsemme tapaamaan ihmisiä ja edistämään työtä konkreettisesti paikan päällä.

Toisenlaiseen hengelliseen ilmapiiriin

Afrikan hengellinen ilmapiiri on aivan toisenlainen kuin Suomessa tai Euroopassa. Tuomo naurahtaa, ettei ateismi tule kuulonkaan, se ei ole edes vaihtoehto. Länsi-Afrikassa hallitsee islam ja muualla Afrikassa hyvin vahva karismaattinen helluntailaisuus.

– Piispat avaavat kauppakeskuksia ja kaikille voi toivottaa Jumalan siunausta, Leena kertoo.

Afrikassa kristityillä on vahva sanan nälkä, ja he haluavat oppia syvemmin kristinuskon perusasioita. Myös helluntaikirkkojen papit janoavat syvällistä luterilaista opetusta.

– Evankelioinnin paikalliset osaavat paremmin ja uusia seurakuntia syntyy jatkuvasti, mutta me voimme palvella opettamalla ja jakamalla luterilaista kirjallisuutta, Tuomo kertoo.

Suomesta Simojoet jäävät kaipaamaan liikkumisen vapautta, ystäviä, kavereita ja harrastuksia.

– Suomessa arki on turvallisempaa kuin Keniassa, mutta Keniassa olemme kokeneet voimakkaimmin yhteisön tuen ja huolenpidon. Tuntemattomatkin ihmiset laittoivat hädän hetkellä viestiä, rukoilivat meidän puolestamme, soittivat ja huolehtivat tarvitsemmeko mitään, Simojoet kertovat ihmeissään. Se oli heille vahva kokemus.

Simojoet palaavat tuttuun kotiin ja lapset Esther, Märtha, Elin, Matthias ja Oscar tuttuun, kansainväliseen kristilliseen kouluun. Nuorimmainen Beata on vielä kotona. Selma opiskelee etänä Seinäjoen lukion toista vuotta ja Charlotta jää Suomeen. Keniassa arki on toisenlaista kuin Suomessa. Pimeä tulee aikaisin eikä sitten enää lähdetä mihinkään. Perheelle jää aikaa olla enemmän yhdessä ja se on kaikista mukava asia.

”Rukouksen tuntee konkreettisesti”

Simojoet ovat kiitollisia siitä, että Luukkaan seurakunta lähettää heidät matkaan.

– Meidän kotiseurakuntamme on täällä Seinäjoella. Olemme Keniassa vieraita ja vain käymässä. Suomalaisilla on hyvä maine Keniassa ja opettamassa käyneet Lähetyshiippakunnan pastorit ovat saaneet paljon kiitosta. Saamme olla ylpeitä suomalaisista, Simojoet myhäilevät.

Perhe viettää vielä ennen lähtöään vanhimman lapsensa Charlotan ylioppilasjuhlia ja Märthan rippijuhlia. Juhlien jälkeen tavarat pakataan konttiin, kun vuokralle jäävä talo pitää tyhjentää.

– Lähtö alkaa vähitellen konkretisoitumaan, Simojoet miettivät.

He pyytävät muistamaan heitä rukouksin.

– Rukouksen tuntee perillä arjessa konkreettisesti. Arjessa on paljon muuttujia ja tuntuu, että koko ajan tapahtuu jotain, Tuomo naurahtaa.

Simojoet toivovat, että jokainen näkee paikkansa lähetystyössä.

– Tämä ei ole vain meidän perheemme juttu vaan olemme osa yhteistä työtä.  Meidän toiveemme ja rukouksemme on myös se, että Lähetyshiippakunnassa syntyisi lähetysinto, Tuomo kertoo. He toivottavat vieraat lämpimästi tervetulleiksi.

– Vieraat ovat aina siunaus, Leena hymyilee.

Lasten ajatuksia kahdesta kotimaasta

Charlotta, mitä kaipaat Keniasta eniten?

– Kasvisruokaa ja ilmastoa.

Selma, mitä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset perille Keniaan?

– Käyn tervehtimässä kaikkia tuttuja.

Esther, mikä on oudoin ruoka Keniassa, mitä olet syönyt?

– Ehkä vuohenliha tai sitten kana, jossa on edelleen karvat mukana.

Märtha, mitä ottaisit Suomesta mukaan Keniaan, jos voisit?

– Kaverit ja suomalaiset kaupat.

Elin, mitä esittelisit Keniassa Suomesta kylään tulleelle kaverillesi?

– Toivottavasti kohta siellä saamani koiran. Ehkä myös muita eläimiä, kuten kirahveja.

Matthias, mitä ottaisit Keniasta mukaan Suomeen, jos voisit?

– (LHF:n kokin) Paulin tekemät letut ja chapatit.

Oscar, mitä teet mieluiten Keniassa?

– Leikin paljon ulkona.

Beata, mikä on rakkain lelusi, joka lähtee mukaan Keniaan?

– Lila-vauva.

 

Luukkaan luterilaisen seurakunnan helatorstain messun ja lähetystyöntekijöiden matkaansiunaamisen voit katsella tallenteena täältä.

 

Teksti: Reetta Syri

Kirkko on vanhastaan ilmoittanut seurakuntalaisille kaikki kirkolliset toimitukset. Näillä erityisesti tarkoitetaan kastetta ja siihen liittyvää konfirmaatiota, avioliittoon vihkimistä sekä hautaan siunaamista. Niissä on kiteytetty kristityn elämän matka. Ne ilmoitetaan, koska kirkko ei ole salaseura ja ne on toimitettu julkisesti ihmisten ja Jumalan edessä. Seurakuntalaisia kutsutaan näin esirukoukseen elämän taitekohdissa kulkevien puolesta. Samalla ne antavat mahdollisuuden yhteisöllisesti elää todeksi apostolin kehotusta: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room.12:15)

Kirkkomme haluaa tarjota jokaiselle jäsenelleen mahdollisuuden jakaa nämä uutiset seurakuntakuulutusten lisäksi Pyhäkön lamppu -lehdessä. Kyse ei ole vain siitä, että tarjoamme mahdollisuuden jakaa tietoa perheuutisistamme tutuille eri puolella Suomea. Vaikka kaste, avioliitto ja hautaan siunaaminen koskettavat syvästi perheitä ja sukuja, ne liittyvät mitä suurimmassa määrin Jumalan perheen elämään. Pyhä messu on seurakuntaelämämme keskus, mutta myös pyhien toimitusten kautta me kuljemme yhtenä kirkkona. Koskettavathan ne kirkkoon liittymistä, siinä elämistä ja riemuitsevaan seurakuntaan siirtymistä. Kirkolliset toimitukset merkitään muistiin kirkossa. Se ei merkitse vain rekisterimerkintää vaan se kauniisti ilmentää, että saman kirkon jäseninä olemme suhteessa toinen toisiimme. Meitä koskevat Paavalin sanat: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa; tai jos jollekulle jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.” (1.Kor.12:26)

Kirkolliset toimitukset alleviivaavat sitä, että jokaisella meillä on oma pastori kirkossamme. Paimenen vedestä märän käden kautta lapsi kastetaan Vapahtajan ja kirkon yhteyteen. Konfirmaatiossa oman kirkkomme rippipapin siunaava käsi vahvistaa kastettua ja opetettua nuorta elämään Jeesuksen seuraajana maailmassa. Oma paimen laskee siunaavat kätensä alttarille polvistuneiden miehen ja naisen pään päälle liittäen heidät Jumalan sanalla ja rukouksella yhdeksi lihaksi. Viimeisenä tuttu vierellä kulkenut pastori lähettää arkkuun lepäämään asetetun Kristuksen armon lupauksin kohti viimeistä tuomiota ja iankaikkisuutta.

Kyse ei ole vain kirkon tai pastorin mukana kulkemisesta. Ristiinnaulittu Kristus itse lupauksensa mukaan kulkee kaikki päivät kanssamme. Voimmekin nähdä kristityn vaeltavan ristin suojassa ja varassa koko matkan. Kastetulle sanotaan: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.”  Kastealbaan puettu nuori tekee ristinmerkin ja kuulee sanat: ”Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi.” Aviopuolisoiksi vihittyjen yllä tehdään ristinmerkki ja lausutaan: ”Siunatkoon teitä kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.” Hautaan siunaamisessa hiekasta tehdään ristinmerkki arkun päälle ja samalla kuuluu omalla nimellä ihana lupaus: ”Jeesus Kristus Vapahtajamme herättää sinut viimeisenä päivänä.” Meidät jokaisen kuvakseen luonut kolmiyhteinen Jumala kulkee kanssamme meitä siunaten koko matkan!

Usein puhutaan aivan oikein, että kristitty tarvitsee hengellisen kodin. Se voi kuitenkin merkitä monille eri asiaa. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristityn hengellinen koti on oma seurakunta ja kirkko. Sen yhteydessä jokaisen tulisi saada kulkea Vapahtajan hoidossa kirkollisten toimitusten kautta messusta messuun.

Minun rukoukseni ja rohkaisuni Sinulle on tämä: Kirkkomme seurakunnissa saat kulkea koko matkan kotiin asti!

Siinä ne kaksi miestä seisovat. Molemmat vangittuina. Molemmat syytettyinä. Molemmat tunnettuja hahmoja. Siinä he seisovat Rooman Keisarin käskynhaltijan tuomioistuimen edessä. Siinä he katsovat koko ajan suuremmaksi Antoniuksen linnakkeen portaikon ympärille kokoontuvaa väkijoukkoa.

Toisen nimi on Jeesus. Hän ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä on sen todellinen vapaus!  Sitten seisoo toinen mies. Hänenkin nimensä on Jeesus. Hänkään ei esittelyä kaipaa. Kaikki hänet tuntevat. Rohkea ja peloton mies, jolla oli selvä näky siitä, mikä on Israelin kansan tulevaisuus. Mikä on sille parasta. Mikä oli sen todellinen vapaus!

Pilatuksen edessä seisoo kaksi miestä Jeesus Isän Poika (Bar abbas). Ja Jeesus Nasaretilainen, joka oli syytettynä, että hän väitti olevan Jumalan Poika. Barabbaksen toinen nimi oli todella Yeshua, monien vanhojen käsikirjoitusten mukaan. Kaksi Jeesusta ja kaksi miestä, joiden nimi merkitsee pelastajaa. Kaksi vangittua, jotka ovat Isän Poikia.

Näiden välillä kansa saa tehdä valinnan. Kumman Jeesuksen, kumman pelastajan, kumman Isän Pojan tulee saada vapautensa ja jatkaa työnäkyänsä. Kumman työlle ja elämälle täytyy laittaa piste?

Kansan parissa vihattu maaherra Pilatus, joka käytti keisarin edustajana elämän ja kuoleman valtaa, oli päättänyt pääsiäisjuhlan kunniaksi päästää yhden vangin vapaaksi, sen, jonka kansa tahtoi. Barabbaksesta tiedämme, hänet oli Luukkaan mukaan heitetty vankeuteen kaupungissa tehdystä kapinasta sekä murhasta. Todennäköisesti Barabbas kuului niin Rooman valtaa väkivaltaisesti vastustaviin tikarimiehiin, jotka salaa väkijoukossa tai hämärällä kujalla puukottivat kuoliaaksi Rooman sotilaita ja myötäilijöitä. Hänellä oli näky Israelista vapaana Rooman vallasta. Barabbas todella oli Rooman valtaa kapinoiva, murhia tehnyt mies. Hänet oli saatu kiinni ja tuomittu kuolemaan. Hänellä ei ollut elämässä enää mitään odotettavaa kuin hetken kärsimys ja kuolema.

Jeesuksen Pilatus haluaa säästää. Matteus kertoo, että maaherra näki ylipappien motiivien läpi: hän tiesi, että he kateudesta olivat antaneet hänet hänen käsiinsä. Mitä Pilatus tekee? Eikö jotakin viisasta ja Jeesukselle hyväntahtoista? Hän viimeisenä keinona yrittää saada Jeesuksen vapauteen käyttämällä oikeuttansa päästä yksi vapaaksi. Varmasti hän odotti, että Jeesus hurskas parantaja ja ihmeiden tekijä nyt huudettaisiin vapaaksi? Kummanko tahdotte, että minä teille päästän, Barabbaanko vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?

Mitä Pilatus tällä kysymyksellä Jeesukselle teki? Hyvän mahdollisuudenko päästä syyttömän vapauteen? Ei suinkaan. Hänhän julisti Jeesuksen syylliseksi ja tuomituksi. Sillä kenet voidaan armahtaa ja vapauttaa. Vain syyllinen ja tuomittu! Pilatus siis huutaa kansanjoukolle, että Jeesus on syyllinen! Jeesus on samalla viivalla kuin kuolemaan tuomittu Barabbas!

Mutta mikä sitten on kansan vastaus? Kumman Jeesuksen he haluavat vapaaksi? Kumman työnäkyä Israelin tulevaisuudesta he haluavat jatkaa? Barabbas. Päästäkää meille Barabbas. Pilatus tekee uuden kysymyksen: Mitä Jeesukselle pitää tehdä? Miksi hän sitä kysyy? Mikä oikeusistuin tuo on, jossa päätökset tehdään joukkoäänestyksellä! Mitä kansa huutaa? Päästä vapaaksi, heitä tyrmään… Ei vaan ristiinnaulitse. Mitä he pyytävät? Ristiinnaulitseminen ei ole vain kivulias ja nöyryyttävä teloitustapa. Rooman kansalaista tuomioistuimen päätöksellä kyllä tuomitaan kuolemaan mutta ei ristiinnaulita. Ristiinnaulitseminen alleviivasi Rooman ylivaltaa juutalaisiin. Kansa huutaa, että yksi heistä pitäisi Rooman vallan häpeällisesti tappaa ja osoittaa näin valtansa heille. Käsittämätön viha! Käsittämätön sokeus! Kun Pilatus kysyy perusteita kansalta – Mitä pahaa hän on tehnyt? – kansa joukkovimmassa huutaa vain kovemmin ristiinnaulitse. Pilatuksen pestyä kätensä eli vierittääkseen vastuuttomasti vastuun pois itseltään väkijoukko ottaa vastuun itselleen: Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle. Joskus käy niin, että todella saa sitä, mitä pyytää. Barabbaksen työnäky äänestettiin jatkoon. Ja näin verityöt kiihtyivät tulevina vuosikymmeninä. Murhat paisuivat kapinaksi, kapina sodaksi. Huutajien lapset saivat nähdä, miten Rooman legioonien käsissä Jerusalem paloi ja veri virtasi kaduilla vuonna 70!

Mutta näetkö Barabbaksen? Hän seisoo siinä kuolemantuomio niskassa. Ristiä on jo nikkaroitu valmiiksi. Ja nyt hän katselee kansanjoukkoa ja kuulee, kuinka hänen nimeään huudetaan kuin messiaan konsanaan. Kahleet tippuvat. Hänet on julistettu vapaaksi. Iloisia onnittelijoita pyörii ympärillä. Ja samaan aikaan hän näkee, miten Jeesusta viedään pois. Ruoska otetaan esille, sylkeminen ja pieksäntä alkaa. Hänelle valmistettu ristinpoikkipuu tuodaan paikalle. Ja mikä on Barabbaksen kysymys: Minä voisin olla tuossa! Minun piti olla tuolla paikalla! Minut oli tuomittu jo tuohon osaan! Ja nyt siinä seisoo minun sijallani, minun paikallani Jeesus, jota sanotaan Kristukseksi. Tähänkö Jeesuksen kaikki parantamis- ja opetustyö on johtanut? Kyllä Barabbas, juuri tähän se on johtanut. Juuri tämä on Jeesuksen, Taivaallisen Isän ainoan Pojan työnäky vapauteen.

Kun katselemme hiljaisella viikolla Barabbasta, mitä näet? Miehenkö, jonka viha söi ja kulutti sisältä? Miehenkö, joka uskoi omankädenoikeuteen ja vahingolliseen unelmaan vapaudesta? Surua ja pelkoa ympärilleen levittäneen pahan miehenkö, jonka olisi kuulunut saada palkkansa? Sellaisen miehen minä näen. Mutta ratkaisevaa ei ole, miten minä, sinä tai kansa aikoinaan hänet näkivät, vaan miten Kristus häntä katseli. Mitä Jeesus hellästi viestitti hänelle? Sinun kätesi vapautetaan, minun sidotaan. Sinut puetaan, minut riisutaan. Sinua taputellaan olalle, minua ruoskitaan selkään. Sinun nimellesi varatut naulat ovat nyt minun. Ja Barabbas, kaiken tämän minä teen omasta halustani. Sinun rikkomustesi tähden. Sinun todellista vapauttasi varten. Teen kaiken rakkaudesta sinuun. Sillä sinä olet minun Isäni lapsi ja minä olen Veljesi ja Vapahtajasi!

Ja jos ja kun Jeesus katsoi näin Barabbasta, niin näetkö, miten hän katsoo tänään sinuun. Isän ainokaisen Pojan rakkautta täynnä olevat silmät vakuuttavat sinulle: sinun tähtesi, sinun puolestasi, sinua varten, jotta sinä kylkihaavani veden ja veren kautta olisit Isäni lapsi tänään ja aina.

Ruotsista kantautui 13. maaliskuuta 2024 suru-uutinen: Missionsprovinsenin ensimmäinen piispa Arne Olsson on kuollut, 93 vuoden iässä.

Missionsprovinsenin nykyinen lähetyspiispa Bengt Ådahl kirjoittaa:

– Arne Olsson oli Missionsprovinsenin ensimmäinen lähetyspiispa, vuosina 2005–2010. Muistamme kiitollisina hänen uskollista palvelustaan hyvin tärkeänä ajanjaksona Missionsprovinsenin historiassa. Hänen tunnuslauseensa ”Att lyda Gud mer än människor” (vrt. ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”, Apt 5:29) todistaa siitä uskollisuudesta ja rakkaudesta Herraan, joka häntä motivoi.

Arne-piispalla on tärkeä paikka myös suomalaisessa kirkkohistoriassa ja Lähetyshiippakunnan synnyssä. Tultuaan vihityksi Missionsprovinsenin piispaksi hän palveli myös suomalaisia seurakuntia, vihkien pappeja pääasiassa Suomen Luther-säätiön palvelukseen. Toimikautensa aikana hän vihki yhteensä kahdeksan suomalaista miestä pappisvirkaan. Vuonna 2010 hän vihki Matti Väisäsen Missionsprovinsenin avustavaksi piispaksi, palvelemaan niitä seurakuntia, jotka myöhemmin (2013) muodostivat Suomen Lähetyshiippakunnan. Matti Väisänen muistelee:

– Olin Suomen Luther-säätiön delegaation jäsenenä mukana mieliinpainuvassa Arne Olssonin piispaksi vihkimisjuhlassa Göteborgissa 5. helmikuuta 2005. Vain Kolmiyhteinen Jumala tiesi tuolloin, että hän tulisi vihkimään minut piispaksi viisi vuotta myöhemmin Luther-säätiön työn tuloksena Suomessa syntyneitä ja syntyviä seurakuntia varten. Siitä lähtien on ollut ilo ja halu kiittää iltarukouksissani Taivaan Isää kaikin tavoin esimerkillisestä ja kauniilla tavalla vaatimattomasta ja hurskaasta esipaimenestani lähetyspiispa Arne Olssonista.

Myös Lähetyshiippakunnan nykyinen piispa Juhana Pohjola muistaa Arne-piispaa kiitollisuudella:

– Piispa-Arne palveli nöyrästi, uskollisesti ja valoisasti Herran seurakuntaa historiallisessa taitekohdassa. Hänet annettiin piispaksi vanhuuden päivinään siirtämään kallis uskonperintömme uusille paimensukupolville ja syntyneille seurakunnille kansakirkkojen hengellisessä kriisitilanteessa.  Syvä kiitollisuus täyttää sydämen siitä palvelutehtävästä, jolla hän myös meidän työtämme Suomessa rakensi. Kristuksen ristityö meidän syntisten pelastukseksi oli hänen julistuksensa ydin. Meillä on hyvä toivo, että hän saa nyt levon töistään ja ilon Herransa luona taivaassa.

Piispa Arne Olssonin vihkimät suomalaiset papit ja piispa:

Göteborgissa 5.2.2005: Niko Vannasmaa

Göteborgissa 7.1.2006: Janne Koskela

Tukholmassa 13.1.2007: Kalle Väätäinen

Göteborgissa 20.10.2007: Antti Lehrbäck, Esko Murto, Markus Pöyry

Tukholmassa 16.5.2009: Jyrki Anttinen, Hannu Mikkonen

Helsingissä 20.3.2010: Matti Väisänen vihittiin piispaksi

 

Kuva: https://missionsprovinsen.se/biskop-arne-har-avlidit/

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on päättänyt 12.3.2024 äänin 9-1 esittää kirkolliskokoukselle säännöstä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Se tarkoittaa, että samanaikaisesti avioliitto yhtäältä ymmärretään miehen ja naisen välisenä ja toisaalta kahden henkilön välisenä. Tämä avaa tien samaa sukupuolta olevien kirkolliselle vihkimiselle. Vuosia jatkuneelle keskustelulle haetaan näin kompromissiratkaisua.

Omasta puolestani tunnustan, ettei minulla ole toiseen luterilaiseen kirkkoon kuuluvana varsinaista puheoikeutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisiin asioihin. Mutta kansankirkon yhä merkittävän aseman tähden Suomessa päätöksellä on kaikkiin meihin vaikuttavia seurauksia. Tunnen myös pettymystä ja huolta siitä, että hengellinen pimeys kastekirkossani syvenee. Kantava teema piispainkokouksen perusteluissa on kirkon ”ykseys”. Tämä käsite ulottuu teologisesti laajemmalle kuin yhden paikalliskirkon elämään. Siksi haluan nostaa joitakin huomioita päätöksestä.

1. Piispainkokouksen päätös on hyväksyvä vastaus koko kristikuntaa kohdanneeseen suureen eksytykseen

Kristillinen ihmis- ja avioliittokäsitys ja viime kädessä Jumala-käsitys on historiallisella tavalla haastettu ajassamme. Kaikki tiedämme, miten yksilökeskeisessä kulttuurissamme kysymykset seksuaalisuuden pidäkkeettömästä toteuttamisesta, itsevalitusta sukupuoli-identiteetistä, suvaitsevaisuudesta ja hyväksytyksi tulemisesta ovat tärkeimpiä arvoja ja poliittisia teemoja. Siksi Suomessa, kuten monissa länsimaissa, on hyväksytty laki samaa sukupuolta olevien avioliitosta (2017) ja translainsäädäntö on muutettu vastaamaan selvemmin yksilön kokemuksia ja vapauksia (2023).

Kun yhteiskunnan arvot ja lainsäädäntö muuttuvat jälkikristillisessä ajassamme, kaikki kristilliset kirkot joutuvat linjaamaan, muuttuvatko ne mukana vai seisovatko ne omalla perustallaan muutosta vastustamassa. Monet kirkkokunnat ovat jakautuneet tämän kysymyksen äärellä. Kysymys erottaa henget toisistaan. Mikään kirkko eikä kukaan kristitty pääse pakoon tätä eksytystä eikä voi olla ottamatta siihen kantaa.

Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko on päättänyt muuttua kansan ja yhteiskunnan arvojen mukana ns. naispappeuspäätöksen jälkeen myös tässä kysymyksessä. Ensin se lakkasi kutsumasta homoseksuaalista elämäntapaa synniksi. Sitten se hyväksyi rukouksen samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Jo jonkin aikaa se vastoin omaa kirkkojärjestystään on sallinut ja suosinut sateenkaariparien vihkimisiä kirkoissa. Piispainkokouksen päätös on siis vain jatkoaskel valitulla tiellä. Tätä päätöstä vauhdittaa, että tutkimusten mukaan reilusti yli puolet papeista ja kanttoreista kannattaa ehdotettua askelta.

Päätös ei perustu hätiköintiin tai teologiseen kyvyttömyyteen. Päinvastoin aikaa ja voimavaroja on käytetty ja kaikki perustelut päinvastaiseen ratkaisuun ovat olemassa. Mutta piispainkokouksen esittelemään ensimmäiseen vaihtoehtomalliin ei haluttu liittyä. Sen mukaan:

”Kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyviä toimituksia (vihkiminen, siunaus, rukous) ei tunnusteta eikä toteuteta.”

Tämä on kuitenkin kristikunnan yhteinen, luonnollisen lain, Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan ainut ja kaikki muut mallit poissulkeva avioliittokäsitys. Valittiin toinen malli, rinnakkaisten avioliittokäsitysten tie. Kun on avattu mahdollisuus rinnakkaisille avioliittokäsityksille, ei ole mitään pidäkettä sille, etteikö voisi tulla myös uusia avioliittokäsityksiä, kuten moniavioisuus.

Paastonaikana muistelemme Jeesuksen kiusauksia erämaassa. Mitä Saatana Jeesukselle ja hänen seurakuntaruumiilleen kaikkina aikoina lupasikaan: ”Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua”. (Matt.4:9) Mihin hyvään piispainkokouksen esitys on sitten tarttunut? Monet sanovat, että samaa sukupuolta olevien vihkiminen takaa kansankirkolle yhteiskunnan suosion, positiivisen mediajulkisuuden ja sitä kautta hupenevan jäsen- ja verovarojen kadon pysäyttämisen tai ainakin hidastamisen. Itse ajattelen, että pyrkimykset ovat jalompia kuin vain valta-asemaan ja veroeuroihin takertumista. Mitä kaikkea hyvää siis luvataan, kun suostuu kumartumaan ajan hengen vaatimukselle? Piispojen mukaan se on niin kaunis ja kallis asia kuin kirkon ykseys.

2. Piispainkokouksen päätös puhuu eksyttävästi kirkon ykseydestä

Piispainkokouksen päätös on reaalipoliittinen yritys saada kaksi eri käsitystä mahtumaan samaan kirkkoveneeseen ja vieläpä soutamaan samaan tahtiin. Piispainkokouksen päätöksessä todetaan:

”Tunnistamme jakautumisen ja epäonnistumisen vaaran myös omassa kirkossamme. Siksi kirkon vastuunkantajien tehtävänä on etsiä avioliittokysymyksessäkin ratkaisuja, joiden kautta kirkon ykseys voisi erimielisyyksienkin keskellä säilyä.”

”Ykseyden” varjeleminen on siis päätöksen kantava teema. Tämä päätös takaa piispojen mukaan omantunnon vapauden niille, jotka pitäytyvät perinteiseen avioliittokäsitykseen, mutta myös palvelut ja toiminnan vapauden niille, jotka haluavat siunata samaa sukupuolta olevat parit. Ei täydellistä kummallekaan, mutta ainoa tosiasiallinen tapa jatkaa matkaa samassa paatissa.

Mikä päätöksessä on sitten eksyttävää? Kirkon ykseyden vaaliminen on tunnetusti piispojen erityistehtävä. Ja se on kaikkea muuta kuin helppoa! Mutta piispan viran tehtävänkuvaan ei ensin ole annettu ykseys vaan oikean uskon opettaminen ja  harhan torjuminen, jonka suloista hedelmää ykseys on. Nyt ykseysrattaat pantiin opin hevosen eteen! Kyse on ykseyden irvikuvasta. Kirkon ykseys on olemuksellisesti  yhteyttä ja osallisuutta yhteen Herraan, kirkon päähän, Kristukseen Jeesukseen. Tämä yhteys ja ykseys Herrassa Jeesuksessa on hänen sanojensa kuulemista, omistamista ja seuraamista apostolisissa ja profeetallisissa kirjoituksissa. Tämä ykseys tulee julki yhteisessä tunnustuksessa ja liturgisissa kaavoissa sekä samassa ehtoollispöydässä: ”Te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa.” (Ef.2:19-21)

Herran asetuksen mukaan kirkon viranhaltijat Jumalan sanalla ja rukouksella pyhittävät yhden miehen ja yhden naisen avioliiton, joka heijastaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa ykseyttä: ”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta” (Ef.5:25-26).

Kirkolla ei ole valtaa muuttaa ja laajentaa avioliittokäsitystä. Kirkolla ei ole jakaa mitään omaa siunausta ja vihkimystä. Kirkolla ei ole yhtään Herran lupausta ja sanaa, jolla pyhittää samaa sukupuolta olevien liitto. Kirkolla ei ole tarjota mitään yhteyttä ja ykseyttä Kristuksen ja hänen sanansa ulkopuolella. Piispainkokouksen päätös rikkoo ykseyden kaikkiin menneisiin kristillisiin sukupolviin ja myös suureen osaan kristikuntaa. Piispainkokouksen päätös ei ole kirkollisen ykseyden vaan lahkoutumisen ilmaus.

Piispainkokouksen päätöksen puhe ”ykseyden vaalimisesta” ei tarkoita sanan varsinaisessa merkityksessä hengellis-teologista ykseyttä Kolmiyhteisessä Jumalassa ja hänen ilmoitussanassaan vaan sosiologista ja organisatorista yhdessäoloa. Tämä ”ykseyspuhe” hyvistäkin motiiveista huolimatta on valheellista. Se tarjoaa näennäistä ja valheellista ”ykseyttä” lupaamalla elintilaa ja toimintamahdollisuuksia muutosta vastustaville. Mutta mikä on tämän yhdessäolon hinta samassa organisaatiossa? Kumartuminen tunnustamaan ja käytännössä siis hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkimys kristillisenä avioliittona. On siis valheellista väittää, että kirkkoon jäisi aidosti kaksi käsitystä, koska kaikkia ohjataan tavalla tai toisella käytännössä hyväksymään tämä uusi käsitys.

Piispojen mukaan käytännössä yhteiselo taataan orwellilaisella käsitteellä ”kunnioittava keskustelu”. Päätöksen mukaan kunnioittava keskustelu merkitsee tätä: ”Minkäänlainen toisen osapuolen motiivien epäily tai näkemysten leimaaminen vääriksi ei kunnioittavaan keskusteluun kuulu.” Suomeksi tämä tarkoittaa, että kunnioittavan keskustelun malli on yhtä kuin kieltää vastakkaisen käsityksen julkinen tuomitseminen ja hylkääminen. Kunnioittava puhe kunnioittaa enemmän ihmistä kuin Jumalaa. Se ei kunnioita keskustelijoita ja heidän vapauttaan ja vähiten se kunnioittaa totuutta ja sen tunnustamista. Tällä kunnioittavan keskustelun pakkopaidalla halutaan vain peittää valheellinen ”ykseys”. Mitä tapahtuukaan sille, joka ei näitä pelissääntöjä noudata ja rikkoo turvallisen tilan? Kuka määrittää, milloin pelisääntöjä noudatetaan ja milloin ei? Miten kunnioittavan keskustelun ajatukseen sopii sellainen, että joku julkisesti opettaa, että on Jumalan luomisjärjestyksen vastaisena synti ja häpeä elää homosuhteissa? Tai jos sanotaan, että pappi, joka yrittää siunata sellaisen liiton, rikkoo 2. käskyä ja pappislupaustaan, tai piispa, joka sellaista ajaa, on harhaoppinen? Eikö hänet häirikkönä pyritä vaientamaan joko työyhteisön tai tuomiokapitulin myötävaikutuksella? Siksi todennäköisemmin monet kristikunnan avioliittokäsitystä kannattavista vaikenevat seurakunnissa ymmärrettävistä itsesuojelusyistä. Turvallinen tila on tullut todella turvattomaksi perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyville. Kunnioittavan keskustelun tilaan jää lopulta vain yksi sateenkaarta pitkin kaikuva ääni.

3. Piispainkokous eksyttää myös homoseksuaaleja

Aivan oikein piispainkokous kantaa huolta siitä, että myös niille, jotka kokevat seksuaalista vetoa samaa sukupuolta oleviin, on paikka kirkon yhteydessä ja osallisuus Jumalan siunauksesta. Tästä toiset ovat kuitenkin tehneet väärän johtopäätöksen väittäessään, että avioliiton siunaamisen epääminen muodostaa esteen evankeliumille ja haavoittaa yksilöiden lisäksi myös kirkkoa. Tässä käsityksessä katoaa ero yksilön ja avioliiton välillä. Meidän tulee kristittyinä rukoilla niiden puolesta ja siunata niitä, jotka arkoina kaiken elämän rikkinäisyyden keskellä tulevat Jumalan kasvojen eteen. Me saamme kutsua jokaista löytämään identiteettinsä kastettuna Jumalan lapsena ja elämään Jumalan käskyjen viitoittamaa tietä synnit tunnustaen ja armon omistaen. Mutta samaa sukupuolta olevien parien kohdalla siunauksessa pyytämisessä ei ole kyse vain yksityisestä ihmisestä vaan parista eli myös sen elämäntavan hyväksymisestä ja tunnustamisesta Jumalan tahdon mukaiseksi avioliitoksi. Tätä Raamattu ei lupaa vaan päinvastoin siitä varoittaa ja kutsuu siitä pois (1.Kor.6:8, 19). Siksi piispainkokous hyväksyessään samaa sukupuolta olevien avioliiton ei turmele vain avioliiton asetusta ja pyhyyttä vaan vaikenee homoseksuaalisissa suhteissa eläville Jumalan laista ja ennen kaikkea evankeliumista: syntien anteeksiantamisesta ja uudesta elämästä Kristuksessa Jeesuksessa. Piispainkokouksella on näin ”toinen evankeliumi” (Gal.1:6), joka perustuu ihmisen itsensä valitsemaan tapaan toteuttaa seksuaalisuuden lahjaa ja sen inhimilliseen hyväksymiseen ja kirkolliseen hyväksyntään.

Mitä tästä piispainkokouksen päätöksestä siis tulisi ajatella? Se on vasta esitys, joka menee kirkolliskokouksen päätettäväksi. Tuloksena voi olla pitkä äänestysten tie. Mutta selvää on, että kirkon paimenvirkaan asetetut ovat antaneet opetuksen ja suunnan kansalle ja Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Mieleen väistämättä nousee Jeesuksen vakavat sanat: ”Mene pois, saatana; sillä kirjoitettu on: ’Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman’.” (Matt.4:10) Murheellista on sanoa, ettei piispainkokouksen päätöksessä kuulu Hyvän Paimenen ääni vaan susien, jotka eivät laumaa säästä (Ap.t.20:29). Kyse ei ole vain kirkkolainsäädännön yksityiskohdista eikä edes 6. käskystä ja avioliitto-opetuksesta vaan 1. käskyn noudattamisesta, johon Vapahtajamme viittaa. ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.”

Raamattu varoittaa meitä kaikkia: ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal.6:7)

Tämä on kutsu meille kaikille parannukseen, syntien tunnustamiseen ja Kristuksen armon omistamiseen.

Tämä on kutsu valvomaan opetustamme ja elämäämme Jumalan sanan äärellä.

Tämä on kutsu jakamaan Kristuksen armoa ja rakkautta seurakunnissamme kaikille erotuksetta.

Tämä on kutsu meille Lähetyshiippakunnassa jatkaa luterilaisen vaihtoehdon rakentamista itsenäisenä kirkkona.

Tämä on kutsu meille itse pitää avioliitto kunniassa ja opettaa pelkäämättä avioliiton ihanaa lahjaa.

Tämä on kutsu rukoilla kansamme puolesta.

Martti Lutherin avioliiton vihkimiskaavasta löytyy meille sanat, joilla aloittaa rukoukset:

Herra Jumala, sinä joka olet luonut miehen ja naisen ja säätänyt, että heidän on solmittava avioliitto, sinä joka siunaat heitä antamalla kohdun hedelmää ja annat avioliiton kuvata rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ja kirkon, hänen morsiamensa, välisen rakkauden salaisuutta, me rukoilemme sinua, että pohjattomassa hyvyydessäsi estäisit tämän luomuksesi, säädöksesi ja siunauksesi vääristymästä ja turmeltumasta ja että armossasi varjelisit sen keskuudessamme Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen

 

Juhana Pohjola, piispa

Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta

Piispa Matti Väisänen täyttää kunnioitettavat 90 vuotta Matin päivänä 24. helmikuuta. Väisänen tunnetaan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan ensimmäisenä piispana, pitkäaikaisena Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen pääsihteerinä sekä tuotteliaana luterilaisen kasteteologian tutkijana ja puolestapuhujana. Hänen teologinen työskentelynsä on ulottunut seitsemän vuosikymmenen ajalle.

Oppikoululaisesta stipendiaatiksi

Väisänen kertoo koko elämänsä olleen Jumalan tuntemisen ja hänen tahtonsa toteuttamisen opettelua, josta hän ei haluaisi antaa pois mitään vaihetta. Matti-piispa ihmetteleekin, kuinka Jumala jaksaa rakastaa syntistä ihmistä:

– Ainakin viisi kertaa elämässäni olen käynyt erittäin lähellä veräjää, jonka toiselta puolelta ei olisi ollut enää paluuta tähän aikaan. Ilmeisesti Jumala on suuressa rakkaudessaan nähnyt hyväksi pysäyttää minut varsin usein, etten kävisi käyttökelvottomaksi ja hukkuisi. Niinpä sairaalapäiviä on kertynyt 90 vuoden aikana yhteensä noin kaksi vuotta.

Matti kertoo, että hänen elämänsä varrella on ollut useita merkittäviä käännekohtia. Ensimmäinen niistä tapahtui vuonna 1948, jolloin hän aloitti oppikoulun Mikkelissä. Sinne oli kotikylältä Juvan Vuorilahdesta 37 kilometrin pituinen matka. Matti oli kotikylänsä ensimmäinen oppikouluun lähtijä kansakoulun jälkeen. Opiskelu maistui, mutta olosuhteet olivat karut:

– Kouluasunnoissa Mikkelissä minulla ei ollut koskaan omaa huonetta. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä vuotta asuin vuokraemäntäni keittiössä. Elin kaksi ensimmäistä vuotta niin sanotulla kuivamuonalla. Kotona kävin kerran kuukaudessa, jolloin sain myös lämmintä ruokaa. On Jumalan armon ihme, että pysyin terveenä, Matti huokaa.

Yliopisto-opintojensa loppuvaiheessa vuonna 1961 Matti muutti vastavihityn vaimonsa Impun kanssa puoleksitoista vuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä Matti opiskeli stipendiaattina Concordian teologisessa seminaarissa Springfield Illinoisissa. Opinnot avasivat hänelle ovet kansainvälisyyteen ja Raamattu-uskolliseen teologiaan.

Työura Kansanlähetyksessä ja eläkevuodet Lähetyshiippakunnassa

Suomeen paluun jälkeen Matti vihittiin pastoriksi ja hän työskenteli Heinolan ja Imatran seurakunnissa lähes neljän vuoden ajan. Imatralla hänen vastuualueenaan oli evankelioimis- ja lähetystyö:

– Perustimme Imatran seurakuntaan maallikkokoulun, jossa otimme tavoitteeksi jokaisen imatralaisen asettamisen sillä tavalla kasvotusten Kristuksen kanssa, että jokainen joutuu sanomaan Kristukselle ”kyllä” tai ”ei”.

Imatralla työskennellessään Matti löysi myös työnäyn, joka on tullut myöhemmin tunnetuksi nimellä ”kansanlähetysnäky”. Vuonna 1967 hän pääsi toteuttamaan sitä käytännössä, kun Kansanlähetys perustettiin. Väisänen palvelikin Kansanlähetyksen pääsihteerinä alusta asti 29 vuoden ajan. Vuoden 1995 lopussa hän jäi ensimmäisen kerran eläkkeelle.

Matti kokee, että tuolloisesta eläkkeelle siirtymisestä alkoivat hänen varsinaiset teologiaan paneutumisen vuotensa. Hän muun muassa väitteli teologian tohtoriksi Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta vuonna 2007. Vuosina 2010–2014 hän palveli Ruotsin ja Suomen lähetysprovinssin piispana, ja valmisteli samaan aikaan myös Lähetyshiippakunnan perustamista.

Toisen kerran eläkkeelle jäämisestä huolimatta teologinen työskentely ja kirjoittaminen jatkuu yhä:

– Tähän mennessä olen julkaissut ja toimittanut yhteensä yli 40 kirjaa. Viimeisten kahden–kolmen vuoden aikana osa työstäni on ollut parhaiden kirjojeni kääntämisen ”paimentamista” etupäässä lähetysmaiden kielille.

Väisäsen elämästä julkaistiin muistelmateos Saviastia viisi vuotta sitten. Se on matkakertomus, jossa uskollisuus Jumalan sanalle kuljettaa aina taisteluun ja usein yksinäisyyteen. Päällimmäisenä matkasta välittyy kuitenkin ilo ja ihmetys Jumalan armontyöstä ja hyvästä huolenpidosta heikkouden, puutteen ja sairauksien keskellä.

Yksin Kristus, yksin Raamattu

Vaikka Väisäsen kirjallinen tuotanto on laaja, Matti tiivistää oman teologisen perintönsä meille seuraaville sukupolville hyvin ytimekkäästi:

– Koko teologinen harrastukseni on keskittynyt uskonpuhdistuksen kahteen pääperiaatteeseen eli aineelliseen ja muodolliseen: ”yksin Kristus” ja ”yksin Raamattu”. Tämän periaatteen mukaisesti iankaikkinen elämä saadaan ”yksin Jumalan armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta”. Koko Raamattu on Väisäsen mukaan Jumalan luotettavaa ilmoitusta, vaikka on ihmisten kautta annettu.

Matti-piispa kokeekin, että hänen suurin oivalluksensa Raamatusta on ollut sen ainutlaatuisuus. Raamattu on elävä kirja:

–   Mitä enemmän sitä tutkin, sen selvemmin näen, miten vähän sitä tunnen. Raamattu on kuin lähde, jonka pohja loittonee koko ajan, kun siitä juo. Raamattu on iankaikkisen elämän lähde, joka saa Pyhässä Kasteessa myös aineellisen muodon ja muuntuu pelastuksen lähteeksi.

Sairauksien ja vaikeuksien värittämä elämä on kirkastanut Matille ristin teologian merkityksen. Hän pitääkin sitä suurimpana oivalluksenaan Jumalasta:

– Ristin teologiassa rikkaus on kätketty köyhyyteen. Suureen iloon mennään itkujen ja kyynelten kautta.

Juhlat perhepiirissä

90-vuotispäivän lähestyessä Matti-piispa kokee olevansa kiitollinen Kristuksesta ja siitä, että Pyhä Henki on kasteessa liittänyt hänet Kristuksen ruumiin jäseneksi. Kiitollisena hän ajattelee myös kotiaan, perhettään, uskon ystäviään ja vapaata isänmaata. Tulevaisuus herättää hänessä monenlaisia tuntemuksia:

–  Murehdin omaa syntisyyttäni, Suomen luterilaisen kirkon luopiotilaa ja Suomen uuspakanallistumista, mutta odotan lähestyvää maalisuoraani sekä Jeesuksen ja rakkaitteni näkemistä Taivaan kodissa. Sitä jännitän, uskallanko vielä aloittaa sellaisen kirjan kirjoittamista, jonka valmistamiseen tässä iässä menisi ainakin kaksi vuotta.

Syntymäpäiväänsä Matti viettää perhepiirissä eikä juhlavastaanottoa valitettavasti järjestetä. Maaliskuussa Väisästen perhepiirissä vietetään sen sijaan 100-vuotisjuhlaa. Tuolloin heidän tyttärensä perhe saapuu käymään Suomessa, ja he juhlivat yhdessä Matin 90 vuotis- ja Emma Eifertin 10 vuotissyntymäpäiviä.

Me Lähetyshiippakunnassa onnittelemme lämpimästi Mattia hänen merkkipäivänään. Kiitos kaikesta työstäsi Kristuksen kirkon ja Lähetyshiippakunnan rakentamiseksi! ”Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4)

Mahdollisten syntymäpäivämuistamisten osalta Matti toivoo, että osoittaisimme ne Suomen Luther-säätiön tilille. Sen kautta voimme tukea hänen kirjankääntämisprojektejaan:

Jos haluat muistaa minua merkkipäivänäni, vaikka ei ole ’vastaanottoa’, voit tehdä sen lähettämällä rahalahjasi parhaiden kirjojeni kääntämiseksi ja kustantamiseksi eri lähetysmaiden kielille. Kysyttyjä kirjojani on kaikkiaan ainakin kuusi nimikettä ja kysyjät edustavat useita maita ja kieliä. Myönteiset päätökset kääntämisestä ja kustantamisesta odottavat rahoitusta. Mahdollinen tuki kirjojeni saamiseksi lähetyskentille tulee lähettää Luther-säätiön tilille FI19 1012 3000 2092 60, käytä lisäksi viitenumeroa 4323. – Luther-säätiö lähettää lahjoittajien nimet ja lahjojen kokonaissumman minulle tiettäväksi jälkikäteen.

Jo etukäteen lahjastasi Kristuksen evankeliumin hyväksi kiittäen

Matti Väisänen

piispa

 

Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto ovat tunnustaneet kirkollisen yhteyden. Asia vahvistettiin tänään 15. helmikuuta pidetyssä tilaisuudessa, jossa allekirjoitettiin yhteyden tunnustamisen vahvistava asiakirja. Sen allekirjoittivat Lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola ja Seurakuntaliiton esimies, pastori Seppo Salo. Piispa Pohjola allekirjoitti asiakirjan viime vuoden marraskuussa pidetyn hiippakuntakokouksen valtuuttamana. Seurakuntaliiton puolelta kirkollinen yhteys Lähetyshiippakunnan kanssa todettiin 3. helmikuuta pidetyssä ylimääräisessä yhdyskuntakokouksessa. Kirkollisen yhteyden tunnustaminen toisen Suomessa toimivan luterilaisen kirkon kanssa on ensimmäinen molempien osapuolten historiassa.

Taustalla kymmenen vuoden tutustumisprosessi

Seurakuntaliitto on 1920-luvulla perustettu itsenäinen luterilainen kirkko. Sillä on viisi jäsenseurakuntaa Helsingissä, Tampereella, Vetelissä, Marttilassa ja Karstulassa, joiden lisäksi toimintaa on myös muilla paikkakunnilla. Seurakuntaliitto kertoo seurakuntiensa olevan itsenäinen evankelisluterilainen vaihtoehto kristityille, jotka tunnustavat Raamatun auktoriteetin ja haluavat luterilaisen seurakuntayhteyden.

Teologiset keskustelut Lähetyshiippakunnan ja Seurakuntaliiton välillä aloitettiin jälkimmäisen kutsusta vuonna 2014, eli pian Lähetyshiippakunnan järjestäytymisen jälkeen. Kymmenen vuotta kestäneessä prosessissa keskeistä on ollut tutustua toinen toiseensa monella tasolla. Myös teologiset kohdat on käyty läpi prosessin aikana. Erityisesti keskusteluissa pysähdyttiin vanhurskauttamisopin ja kirkon jumalanpalveluselämän äärelle. Piispa Juhana Pohjola kuvaa prosessia monella tapaa antoisaksi:

– On ollut suuri ilo nähdä, miten jaamme yhteisen näyn Kristuksen verievankeliumin julistamisesta ja raamatullis-tunnustuksellisen oppipohjan. Meille on ollut arvokasta kuulla ja oppia itsenäisen luterilaisen kirkon 100-vuotisesta historiasta iloineen ja vaikeuksineen.

Käytännöllisiä ja hengellisiä ulottuvuuksia

Kirkollisen yhteyden tunnustaminen näkyy jatkossa molempien kirkkojen käytännön elämässä. Nyt seurakuntalaiset ja papit voivat puolin ja toisin osallistua jumalanpalveluksiin. Yhteistyö seurakuntien välillä ja muilla alueilla syventyy jatkossa eri tavoin. Tunnustettu yhteys näkyy esimerkiksi 2.–4. elokuuta Loimaan evankelisella opistolla järjestettävässä Lähetyshiippakunnan Kesäjuhlassa. Vastaavasti piispa Juhana Pohjola on kutsuttu vierailemaan Seurakuntaliiton Kesäjuhlille, joka on kirkkokunnan jokavuotinen päätapahtuma. Kesäjuhlat pidetään 13.–14. heinäkuuta Karstulan evankelisella opistolla.

Piispa Pohjolan mukaan yhteyden tunnustamisella on käytännön ulottuvuuksien lisäksi syvä hengellinen merkitys:

– Näen solmitun yhteyden Pyhän Hengen lahjana ja toivon merkkinä laajemmin tunnustuksellisessa luterilaisessa kentässä. Päivä on historiallinen ja rohkaiseva kaikille, joille Raamattu ja luterilainen tunnustus ovat rakkaita.

Pastori Seppo Salo vertaa kirkollisen yhteyden solmimista kadoksissa olleen sukulaisen löytämiseen. Hän toivoo, että rakentavien keskustelujen henki voisi jatkua tästä eteenpäin seurakuntien elämässä ja yhteistyössä:

– Seurakuntaliiton satavuotisessa historiassa Lähetyshiippakunnan kanssa nyt todettu kirkollinen yhteys merkitsee paljon. Kuvailisin sitä kuin aiemmin etäällä, tai kadoksissa olleen lähisukulaisen löytämisenä. Meille monivuotisen keskustelumme kävijöille, kirkkojemme edustajille, uskomme keskeisten aarteiden äärelle yhdessä pysähtyminen ja niiden toisillemme avaaminen on ollut erittäin rakentavaa, uskoa vahvistavaa ja ymmärrystä lisäävää. Saman toivoisin toteutuvan kirkkojemme, niiden seurakuntien ja seurakuntalaisten kohdalla.

”Toimivatko armolahjat Lähetyshiippakunnassa?” Tätä minulta kysytään usein. Mitä sitten vastaan? Ilman muuta! Kirkkomme elää ja hengittää Pyhää Hengen voimasta! Mutta se ei tarkoita, että luterilaisena kirkkona haluaisimme omaksua uushelluntalaisuuden opillisia painotuksia tai karismaattisen liikkeen jumalanpalveluskäytäntöjä.

Miten sitten armolahjat käytännössä näkyvät seurakunnissamme? Juuri siten, miten mottomme ilmaisee.

Jumalanpalvelus elämäksi

Uusi testamentti puhuu armolahjoista (kharisma) ja Hengen lahjoista (pneumatika). Pääpaino sanalla kharisma on Jeesuksessa. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Rm.6:23, 5:15, 2.Kr.1:11). Jumalanpalvelus on elämäksi, koska Kristus antaa itsensä ja ristinansionsa lahjana meille armosta. Messussa toteutuu Paavalin opetus Hengen lahjoista: ”…söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa.” (1.Kr.10:3) Pastori palvelee, sillä hänelle on annettu Hengen viran armolahja (1.Tm.4:14). Seurakuntana vastaamme Hengen sanoin: ”Täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle.” (Ef.5:18) Rukouksen läpäisemässä messussa toteutuu Jeesuksen lupaus jumalanpalveluksesta Hengessä ja totuudessa (Jh.4:24).

Seurakunta kodiksi

Jumalan perheenä eläminen merkitsee yhteistä vastuuta. Niin kuin jokaisessa kodissa, niin myös seurakuntakodissa pätee kaksi lainalaisuutta. Ensinnäkin jokaisella jäsenellä on oma erityinen lahja ja vastuu palvella. Toiseksi kaikki kyvyt ja lahjat tulevat yhteisen kodin hyväksi. Näitä arkisia totuuksia apostolitkin alleviivaavat: ”Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut”(1.Pt.4:10) ja ”…kaikki tapahtukoon rakennukseksi”(1.Kr.14:26). Kysymys ei ole yksilökeskeinen, miten minä voin hengellisesti toteuttaa itseäni vaan yhteisöllinen, miten voin parhaiten palvella seurakuntaa ja sen tehtävää.

Missään kohtaa Raamatussa ei luetella, mitä kaikkia lahjoja ja tehtäviä seurakuntakodin rakentamisessa tulisi olla käytössä. Missään kohtaa ei liioin Isän luomisen, Pojan lunastuksen ja Pyhä Hengen pyhittämisen lahjoja aseteta vastakkain vaan päinvastoin Kolmiyhteisen Jumalan teot ovat meihin nähden jakamattomat (1.Kr.12:4-6). Isän monet luonnon lahjat Pyhä Henki ottaa käyttöönsä antaen myös uusia tarpeen mukaan. Toisten luontaiset vahvuudet Hengen käytössä auttavat johtamaan työtä (1.Pt.4:11). Toisilla on naimattomuuden armolahjan (1.Kr.7:7) myötä aikaa paremmin toisille. Toisilla on erityinen kutsu lahjoittaa seurakunnalle (Rm.12:8). Toisilla on viisauden sanat arvioida ajan virtauksia (1.Kr.12:8). Toisilla on kutsu rukouspiireissä rukoilla toisten puolesta (Rm.12:12), toisilla tehtävä ja lahja soveltaa Jumalan sanaa rakennukseksi, kehotukseksi ja lohdutukseksi (1.Kr.14:3). Nämä ja monet muut lahjat, tehtävät ja virat on käytössä seurakunnissamme yhteisessä rakennustyössä. Ja jos jotain puuttuu, sitä saamme anoa!

Lähetyshiippakunnassa emme seuraa maallistunutta ideologiaa, josta tuonpuoleisuus on karsittu ja Jumalan voimateot kadotettu. Mutta myös painotamme, että Jumalan voima on kätketty heikkouteen ja että hän toimii luotujen välineiden kautta. Siksi rukoilemme sairaiden puolesta todistaen ihmeitä toinen toisensa jälkeen. Välillä Herra antaa avun lääkärien kautta, välillä selittämättömästi. Välillä Jumala antaa yli ymmärryksen käyvän rauhan kohdata kärsimys ja kuolema. Mutta aina hän antaa armonsa sanan lupaukset hädän keskelle! Kirkon työssä tarvitsemme Pyhän Henkeä taistelussa pimeydenvaltoja vastaan, välillä aivan niin, että Jumalan sanalla karkotetaan pahat henget. Kuka voisikaan luetella, mitä kaikkia kokemuksia, sanoja ja näkyjä Herran Henki on vaikuttanut omiensa parissa. Mitä niitä vertailemaan, vaan kaikesta mikä vetää meitä lähemmäs Jeesusta ja Raamatun ilmoitussanaa, me yhdessä kiitämme Herraamme!

Mutta tärkein kysymys ei ole, miten lahjat toimivat keskellämme vaan onko Lahjanantaja omanamme. Tähän apostoli meidät kiinnittää:

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. (Ef.1:3)