Sain ilokseni matkustaa helmikuun alussa viikonlopuksi Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan. Siellä järjestettiin nuorille luterilaisille pastoreille ja teologeille tarkoitettu Network of Young Lutheran Theologians -tapaaminen. Tapaaminen pidettiin paikallisen luterilaisen kirkon tiloissa ja osallistujia oli Suomen lisäksi muun muassa Ruotsista, Norjasta, Saksasta, Romaniasta ja Yhdysvalloista.
Olen päässyt käymään tapaamisissa jo useampana vuonna ja nyt monet osallistujat ovatkin jo vanhoja tuttuja, joita on ilo tavata ainakin tuolloin kerran vuodessa. Viikonloppujen eräs keskeinen painopiste onkin eri maiden tilanteiden jakamisessa, siksi keskustelulle ryhmissä on varattu paljon aikaa. On kiinnostava kuulla eri maista tulevilta teologeilta heidän kirkkojensa iloista, suruista, haasteista tai suoranaisista ongelmista. Samalla tulee tutustuttua hienoihin ihmisiin ja verkostoiduttua ainutlaatuisella tavalla.
Keskustelun ja luentojen lisäksi aikaa oli varattu Vilnan vanhaan kaupunkiin tutustumiselle. Kaupungissa kristillisyydellä on pitkä ja rikas historia. Kauniita kirkkoja oli lähes jokaisessa kadunkulmassa, mutta useiden historiaan liittyi paljon surullisiakin vaiheita vainojen, miehittäjien ja kommunismin takia. Esimerkiksi nyttemmin entisöity luterilainen kirkkoon oli rakennettu kommunismin aikana välikatto, jotta alakerrassa saattoi olla työpajatoimintaa yläkerran toimiessa urheiluhallissa.
Olen rohkaistunut Nylt-viikonlopuista erityisesti kahdella tapaa. Ensinnäkin on rohkaisevaa pienen kirkon elämää eläessä saada muistutus siitä, ettemme maailmanlaajuisesti ole tunnustuksellisina luterilaisina yksin, vaan samalla tavoin uskovia ja opettavia luterilaisia on ympäri maailmaa. Tällaisen epävirallisemman verkostoitumisen lisäksi tästä muistuttaa Lähetyshiippakunnan solmimat viralliset yhteistyösopimukset esimerkiksi Kanadan luterilaisen kirkon kanssa.
Toiseksi se, että viikonlopuksi lähtee pois omasta arkimaisemasta ja tapaa eri maiden luterilaisia sekä kuulee heidän kirkkojensa elämästä, saa näkemään lähetyshiippakunnankin hetkeksi kuin ulkopuolisen silmin. Toisaalta voi nähdä joitakin haasteita, joita kulttuurimme ja ympäristömme kirkollemme tuo. Kuitenkin itse huomaan, että keskustelu ennen kaikkea muistuttaa asioista, joista meidän lähetyshiippakunnassa on syytä tuntea kiitollisuutta. Vaikka olemme syntyneet ja kasvaneet monella tapaa hankalassa tilanteessa, saamme elää kirkkona vielä rauhassa ja julistaa uskoamme. Jäsenmäärät seurakunnissa kasvavat ja uusia seurakuntia syntyy edelleen. Monissa seurakunnissa, kuten meillä Espoossa, on paljon lapsia, mikä lupaa hyvää luterilaisuuden tulevaisuudellekin. Kasvu ja se, että kirkkoon tulee lapsiakin, ei ole itsestäänselvyys maailman luterilaisuudessa. Itsestäänselvyys se ei saa olla meillekään, sillä kyse on Herran lahjasta; Hän lahjoittaa seurakunnalle elämän ja kasvun. Rukoilkaamme ja tehkäämme työtä seurakuntiemme puolesta myös jatkossa!
Timo Marttinen
Pastori
Pyhän Tuomaksen luterilainen seurakunta
