Oxfordin sanakirjan laatijat valitsivat vuoden 2016 sanaksi ”post-truth” eli totuudenjälkeinen. Tuo sana kuvaa todellisuutta, jossa ei enää vedota siihen, mikä on totta, vaan siihen mikä liikuttaa tunteita ja toiveita. Kaikki faktat ja argumentit voidaan sivuuttaa ja syydetään vain valtava määrä ennakkoluuloja ja katteettomia lupauksia. Vastustajat sen sijaan esitetään hölmöinä tai pahoina, ilman että väitteitä tarvitsee mitenkään perustella. Sekä Yhdysvaltain presidentinvaalit että Ison-Britannian brexit-äänestys täyttivät tällaisen totuudenjälkeisen keskustelun mitat. Voittaja oli se, joka sai eniten peukutuksia, ei se jolla oli vahvemmat perustelut kannalleen.
Koko länsimainen kulttuuri on vaarassa muuttua tällaiseksi ”tykkäämiseksi” ja ”ei-tykkäämiseksi”. Tärkeintä on saada paljon kannattajia – keinolla millä hyvänsä. Totuus ei ole tärkeää vaan se, että pääsee kukkulan kuninkaaksi. Valta ja voima polkevat siis jalkoihinsa sen, mikä on totta. Vallan saamiseen tarvitaan kuitenkin kansaa, joka antaa johtajilleen vallan. Siksi on viisasta pelotella tai houkutella kansa vaaliuurnille vaikka valheilla.
Totuuden kyseenalaistaminen on ollut ohjelmallista länsimaissa jo vuosikymmenten ajan. Niitä, jotka yhä väittävät, että on olemassa absoluuttisia totuuksia, pidetään yhä enemmän jälkijättöisinä ja vanhanaikaisina. Kaikkihan maailmassa on kuulemma suhteellista. Riippuu täysin henkilöstä ja tilanteesta, mikä milloinkin on jonkun totena pitämää. Mitään pysyviä totuuksia ei ole olemassakaan. On vain mielipiteitä ja kannanottoja, jotka tänään ovat yhdenlaisia ja huomenna toisenlaisia.
Valitettavasti minulle tuli ”totuudenjälkeisestä” mieleen myös Suomen kirkko. Koetin aikoinaan kansankirkon pappina perustella omia kantojani Raamatulla ja Tunnustuskirjoilla. Luulin, että kirkko olisi totuusyhteisö, jolla olisi selkeästi auktoroidut totuuden lähteet. Jouduin pettymään karvaasti.
Kun sanomalehdessä perustelin kantaani raamatunkohdilla, lehden toimitus poisti suorat lainaukseni Raamatusta. Mielipidekirjoituksessa ei kuulemma saa siteerata, vaan siinä voi esittää vain oman kantansa omin sanoin. Jos joku jae julkaistiin, jätettiin ainakin mainitsematta, mistä raamatunkohdasta se on.
Työtoverini seurakunnassa sanoi, että olen ylimielinen, kun vetoan Raamattuun. Asetin kuulemma itseni toisten yläpuolelle omalla oppineisuudellani ja teologisella tietämykselläni. Väitin muka tietäväni totuuden, vaikka sitä ei kukaan voi tietää. Siksi kirjoitukseni herättävät vain suuttumusta.
Koetin myös päästä keskusteluihin kansankirkon piispojen kanssa siitä, mikä on totta. Lähetin heille keskustelunavauksia, joissa toivoin keskustelua tiettyjen raamatunkohtien sisällöstä. Sain kyllä kahvia ja kakkua, mutta keskusteluun itse asioista en päässyt. Olin kuulemma vain ymmärtänyt asiat väärin – ilman että olisin saanut mitään perusteluja tuolle väitteelle väärinymmärtämisestä. Piispat viittasivat kirkolliskokouksen päätöksiin, jotka kuulemme selventäisivät asiaa. Sanoin tuntevani ne, ja keskustelu päättyi siihen.
Ei keskustelua kirkossa useinkaan käydä totuudesta vaan linjan valitsemisesta. Koetetaan löytää ”kulkukelpoinen tie” hankaliin eettisiin ja opillisiin kysymyksiin. Arvioidaan ratkaisuvaihtoehtojen mahdollisia vaikutuksia kirkosta eroamisen, kirkon verotulojen kehittymisen ja kirkon julkisuuskuvan kannalta. Ei ole kyse totuudesta vaan toimivuudesta.
Tuottaako jokin ratkaisu kirkolle haittaa vai hyötyä? Ovatko päätökset enemmistön hyväksyttävissä? Säilyykö kirkko kansan kirkkona?
Totuus on hankala asia. Se kyseenalaistaa vallitsevan olotilan. Se vaatii muutosta niihin asioihin, jotka eivät ole totuudenmukaisia. Se syrjäyttää yksilön tunteet ja järjenkin silloin, kun ne eivät ole linjassa totuuden kanssa. Totuus väittää olevansa kaikkien valtarakenteiden ja kansan mielipiteiden yläpuolella. Siksi se on kiusallinen ja kipeä asia.
Nykyaikana saa iloita, jos joku edes kysyy: ”Mikä on totuus?”, niin kuin Pilatus kysyi Jeesukselta. Vaatii kuitenkin uskoa ja nöyryyttä myöntää, että totuus on juuri tuossa pilkkakruunuun puetussa hahmossa, jota Pilatus kuulusteli. Hänessä joka sanoi: ”Minä ole tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6) ja ”Pyhitä meidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17).
Petri Hiltunen
Pauluksen seurakunnan pastori
