Suomen Luther-säätiön perustamisesta tulee lokakuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Se, mikä alkoi yhden osa-aikaisen pastorin kaitsemasta muutaman kymmenen ihmisen jumalanpalvelusyhteisöstä Helsingissä, elää nyt monikielisen Lähetyshiippakunnan koko Suomeen levittäytyneissä yli 30 seurakunnassa, joita palvelee piispan johdolla 43 paimenen kollegio. Olemme saaneet elää ja todistaa Jumalan hyvyyden suurta ihmettä keskellämme!
Alusta saakka olemme halunneet tarjota luterilaisen vaihtoehdon. Yhtäältä olemme tarjonneet vaihtoehtoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hengellis-teologisen kriisin keskellä. Toisaalta olemme yksilökeskeisessä ja irrallisessa kulttuurissa korostaneet jumalanpalvelukseen kokoontuvan seurakuntaperheen merkitystä. Tunnustuksellisuus ja missionaarisuus ovat kulkeneet yhdessä. Syntynyt vaihtoehto on ollut elinehto kirkollisen kehityksen keskellä.
Kulunutta matkaa onkin vahvasti leimannut vastakkainasettelu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kehityksen kanssa. Ensin meiltä sulkeutui mahdollisuus osallistua paikallisseurakuntien messuihin, sitten pappisvihkimykset, sen jälkeen kirkkotilat ja viimeisempänä pappisvirassa toimiminen. Matkakertomuksemme kuvaa vuosi vuodelta tilan vähentymistä ja tilanteen kärjistymistä Suomen ev.lut. kirkossa. Jokaisen toiminnassamme mukana olleen korvissa kaikuvat kirkuvat otsikot, syytökset ja vastineet. Kannamme kaiken edistyksellisen vastustamisen leimaa, ulos heittämisten ja erottamisien tunnekuormaa mukanamme. Meidät on yhä uudestaan määritelty vanhoillisena oppositioliikkeenä ja ev.lut. kirkon opillisena ääriryhmänä. Oma kokemuksemme on, että edustamme sitä tavallista katekismuskristillisyyttä, joka oli valtavirtana tässä maassa vain joitakin vuosikymmeniä sitten. Vaikka messuissamme ei ole kuljettu juoksuhaudoissa vaan vihreillä niityillä, kuitenkin jollakin tavoin määrittelemme itsemme taistelusta ja tappiosta käsin. Sanomme edustavamme osaltamme jäännöstä kirkollisten raunioiden keskellä. Tämä on totta, mutta onko se myös meidän tulevaisuuden omakuvamme?
Nähdäkseni itseymmärryksen painopiste on muuttumassa. Jumalan lapseksi kastettuina olemme toki kutsutut elämään Kristuksen todistajina kaikissa tilanteissa ja kysymyksissä. Taistelevan kirkon osa on taistella, alkaen omasta kilvoituksestamme. Viidentoista vuoden aikana on kuitenkin kasvanut uusi sukupolvi, joka ei määrittele työtämme taistelutilanteessa ev.lut. kirkossa. Näille nuorille seurakuntamme on raamatullinen, liturginen ja yhteisöllinen luterilainen seurakunta monenkirjavan henkisyyden ja uskonnollisuuden keskellä kaupunkikulttuurissa. He eivät hahmota seurakuntaamme Suomen ev.lut. kirkosta käsin vaan omasta seurakunnastaan Lähetyshiippakunnassa.
Tällöin katse ei ole niinkään siinä, mitä menetyksiä ja ahtautta on ev.lut. kirkossa vaan siinä, minkälainen avaruus ja aarre meille on annettu seurakunnassamme. Huomio ei ole niinkään siinä, mitä vielä pitäisi tapahtua, että uskovat heräisivät näkemään ev.lut. kirkon tilan ja tekemään käytännön johtopäätöksiä, vaan siinä, miten kotimaalehdistä, kapituleista ja säätiöistä täysin tietämättömät ystävät heräisivät tuntemaan elävän Herran ja tavan elää seurakunnan yhteydessä. Suurimmat kysymykset eivät liity enää siihen, mihin suuntaan ev.lut. kirkon päätökset, seurakuntavaalit ja talousmäärärahat kulkevat, vaan miten ottaa vastaan etsijöitä, kantaa vastuu seurakunnasta ja uuden sukupolven kasvattamisesta pyhäkouluissa ja nuortenilloissa.
Haluamme jatkossakin kantaa mukanamme Suomen ev.lut. kirkon hengellistä perintöä, mutta yhä selkeämmin omalla perustallamme. Meillä ei ole mitään tilan tai mahdollisuuksien puutetta rakentaessamme luterilaisia seurakuntia Lähetyshiippakunnassa. Meillä on Kristuksen evankeliumi, luterilainen tunnustus, ruokkiva jumalanpalvelus ja Kristuksen rakkauden täyttämät sekä Pyhän Hengen lahjoilla varustetut sisaret ja veljet kanssamme Jumalan perheessä. Eikö tässä ole kaikki, mitä tarvitsemme itse elääksemme ja kohdataksemme elävää Jumalaa janoavat lähimmäisemme? Tämä elinehto synnyttää myönteisen vaihtoehdon. Haluaisinkin Sinun kanssasi yhdessä Pyhän Hengen johdatuksessa kirjoittaa Lähetyshiippakunnan tulevaisuuden jännittävää matkakertomusta!
Juhana Pohjola, pastori
Lähetyshiippakunnan hiippakuntadekaani
