Pastori Jari Rankinen kirjoitti Suomen Teologisen Instituutin Kulmakivi-lehden (n:o 2) pääkirjoituksen henkilöseurakunnasta ratkaisuna kirkossa pysymisen ja eroamisen ongelmiin. Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo oli Tiililä-seuran maaliskuun kokouksessa väläytellyt myönteisiä mahdollisuuksia: evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole vain tilaa herätysliikkeille ja konservatiiviselle teologialle vaan suorastaan tilaus. Näistä toivon välähdyksistä Jari Rankinen loi pääkirjoituksessaan näkymän, jossa nykyinen kirkon jakaantuminen ja kirkon jäsenien eksodus olisi ehkä voitettavissa. Kun tekstin lukee muutaman kerran uudelleen, tekee mieli kirjoittaa sanan ”ehkä” suurilla kirjaimilla.
Teemu Laajasalo on sujuva puhuja, joka puhujan lahjoillaan on kyennyt iskemään toivon kipinän STI:n vs. pääsihteerin sieluun. Mikä mahtaisi olla se tosiasioiden taula, jonka tuo kipinä sytyttäisi liekkiin? Onko sitä kenenkään tuluskukkarossa?
Minä en näe enkä usko, että sellainen löytyisi. Kun tunnustusliikkeessä 1990-luvulla eläteltiin ajatuksia omista, omien pappien johtamista henkilöseurakunnista, paluu maan pinnalle tapahtui kuin Tapio Rautavaaran reissumiehelle: ”Niin tuli aamu, arjen koura utulinnan kaas’/on reissumiehen kylmä taas”. Mikko Heikan esitysten mukaisesti virallinen kirkko pystytti nopeasti ordinaatiokiellon sekä kytki oma-aloitteisesti kirkon elämän valtion tasa-arvolainsäädäntöön. Sen mukaan on tuomioitakin ehditty jakaa. Viimeisen silauksen antoi Porvoon sopimuksen pyhittämä ”piispallinen kaitsenta”, jota ei tunnustuskirjoista Porvoon mitan mukaisena löydy. Tuon uuden ekumeenisen opinkohdan perusteella on ainakin kymmenen luterilaista pastoria erotettu virkaan sopimattomana. Erillisten jumalanpalvelusyhteisöjen mahdollisuus kirkon yhteydessä oli moninkertaisin varmistuksin tehty mahdottomaksi.
Kirkkopoliittinen todellisuudentaju myös pitää aina mielessään sen tosiasian, että kirkon vaikutusvaltaisin, vihertävän liberaali enemmistö ei ole kiinnostunut mistään eheyttämisestä, päinvastoin. Sen koki Teemu Laajasalo Kallion seurakunnan kirkkoherrana peruuttaessaan jo antamansa luvan. Piispanvaalin tili- ja korttitiimellykset ovat vielä tuoreessa muistissa. Laajasalon liikkumavara on siis kaikkea muuta kuin laaja. Jos rajoja koetellaa liberaalin enemmistön kanssa, näky on pelottava, Uuno Kailaan runoa muunnellen: ”Helsingistä kohoaa Johanna Korhosen haamu, turpiintuloa ennustaa, verta on näkevä aamu”. Samanlaista papua löytyy myös Oulun tuomioruustinnalta, jonka käsitystä avaintenvallasta SLEY on saanut maistaa. Sellaisessa suunnassa päätä ei vaivata herätysliikkeiden tilakysymyksillä eikä sydäntä konservatiivien teologialla.
Muutama harva tunnustuksellinen kirkolliskokouksen jäsen ei muuta mitään. Se on vuosien kuluessa opittu näkemään. Ainoa kieli, minkä liberaalit ymmärtävät on rahan ja vallan puhetapa. Synkkä talouskehitys harventaa työntekijöitä korkeilla ja matalammilla työpaikoilla. Vallan kieli lienee senkin takana, että SLEY on saanut sivistyneempää huonoa kohtelua kuin vuosia aiemmin. Vallan miesten ja naisten kauhunäkymä olisi se, että SLEY ja Kansanlähetys liittyisivät Lähetyshiippakuntaan. Sellainen Brexit pitää torjua kaikin keinoin. Siitä kaunis puhe herätysliikkeistä ja konservatiiviteologiasta. Jos kaunopuheisuus tehoaa, niin kirkossa ei tarvitse muuttaa yhtään mitään? Sellaisen tähden kannattaa toistaiseksi sallia kirkon rahan virtaaminen kirkon kautta liikkeiden kenttäväeltä järjestöjen tileille. Ainahan sen virran voi pysäyttää, jos olosuhteet ovat sellaiselle otolliset. Kylväjänkin kannattaisi tämä muistaa.
Jari Rankinen kävi aikanaan jaloa taistelua Sastamalassa. Raskaimman painostuksen alla hän huokaili Martin Niemöllerin sanoin yksin jäämisestä. Joitakin solidaarisuuden osoituksia tuli ja meni, mutta hän ei tainnut pitää niitä tärkeinä. Kun kymmenen Lähetyshiippakunnan pappia erotettiin pappisvirasta, mitään sanojen ja tekojen solidaarisuutta ei missään nähty eikä kuultu. Aikamme sanontatapaa käyttäen, tällaisesta potkimisesta oli tullutkin kirkon ”uusi normaali”.
STI:n ”Kulmakiven” varovaisen kyselevässä pääkirjoituksessa huomiotani kiinnitti sen teologiattomuus ja poliittisuus. Kirkko-opin keskeiset kysymykset jätettiin rauhaan. Mikä on sellaisen hinta lukemattomien suomalaisten sieluille? Totuuskysymyksen sijasta puhuttiin tarkoituksenmukaisuuden eli politiikan kieltä. Luterilaisuus elää Suomessa kuitenkin häikäilemättömän miehitysvallan sorron alla. Ateistinen kulttuuripolitiikka muokkaa yhä suurempia gallup-joukkoja kannalleen. Tällaisen aivopesun ja sorron alla moni ei jaksa tai uskalla pitää kiinni Jumalan sanan totuudesta. Keneltä kerran vaaditaan heidän verensä Jumalan tuomioistuimen edessä? Miten käy koko kansan, kun se kietoutuu yhä sakeampaan jumalattomuuteen samaan aikaan, kun kirkon kieli muuttuu entistä sievistelevämmäksi ja viihteellisemmäksi. Puhuuko totta se, joka väittää, että tuntomerkkinsä yhä pahemmin kadottava entinen valtiokirkko on enempi kristittyjen yhteyden ja Jumalan kansan kokoontumispaikka? Puhuuko totta se, joka historian perinteiden innoittamana kieltää kirkon nimen niiltä luterilaisilta kristityiltä, joiden seurakunnissa tavataan kaikki oikean kirkon seitsemän tuntomerkkiä?
Mielestäni Jari Rankisen varovasti luonnistelema ohjelma selittää kaunopuheisesti sen, että STI:n jäsenjärjestöt menevät yhä pitemmälle kirkon harhaan harhauttamalla jäsenkuntaansa väitteillä, että oikeastaan vain Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ainoa oikea luterilainen kirkko ja Jumalan kansan leiri Suomessa, teki se kirkko mitä tahansa. Vs. pääsihteeri on kuvannut alibin olla tekemättä mitään todellista. Vaihtoehto ohjaisi Jumalan sanan reformatoriseen käyttöön ja pelkäämättömään toimintaan. Siitä on meille periytynyt tohtori Martti Lutherin perillisten kunniakas nimitys ”luterilainen”.
Pastori Anssi Simojoki
Aamoksen Seurakunta,
Laitila
