Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli.
Päätöksessään (19.06.2013) kuulla minua, Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli ilmaisee epäilynsä, jonka mukaan olen mahdollisesti rikkonut velvollisuuksiani pappisvirassa. Tämä mahdollinen rikkominen liittyy päätöksen mukaan Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispan virkaan ryhtymiseen.
Vastineeni:
Tuomiokapitulin pöytäkirjan mukaan piispa Repo yhdistää esittelyssään asiani vannomaani pappisvalaan. Tämä tekee tuomiokapitulin epäilystä ei ainoastaan hallinnollisen kysymyksen, vaan kysymyksen iankaikkisesta autuudestani.
”Pappisvalan antaminen on papiksi vihittävälle dramaattinen tilanne. Siinä pappi sitoutuu ylimmän ajateltavissa olevan auktoriteetin alaisuuteen ja sitomaksi. Pappisvalassa kirkko itse sitouttaa papin omaa hallintoaan korkeampaan auktoriteettiin. Siksi se tapahtuu Jumalan nimeen. Pappisvalaa tai -lupausta tehdessään ja sen pitäessään pappi joutuu ajattelemaan tilaansa aina sub specie aeternitatis, ikuisuuden kannalta.”
(lainattu TT, OTT Arto Seppäsen KHO:lle annetusta asiantuntijalausunnosta 21.5.2011; korostus alkuperäinen)
Olen koko pappisurani ajan suhtautunut 29.12.1985 Tampereen tuomiokirkossa antamaani valaan vakavasti, sub specie aeternitatis. Olen vastuussa valastani tietenkin kirkon edessä, mutta erityisesti Pyhän Jumalan edessä nyt ja Viimeisellä tuomiolla.
Vaikka joudunkin tunnustamaan katekismuksen mukaan syyllisyyteni ”kaikkiin synteihin” coram deo, puolustaudun tuomiokapitulin epäilyä vastaan coram ecclesia.
Kirkkomme kirkkojärjestys ei ole monoliitti, vaan siinä on selvä sisäinen rakenne ja dynamiikka, kuten muissakin vastaavanlaisissa lakikokonaisuuksissa siten, että sen ensimmäinen, preambelin asemassa oleva pykälä määrittää, mistä kirkkojärjestyksessä ja kirkossa itsessään on kysymys. Kirkon tunnustus on muuttumaton, joskin sen sanamuoto voi vaihdella jossain määrin.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
(Kirkkojärjestyksen 1. pykälä)
Kirkkojärjestyksen kaikki muut osat ja pykälät palvelevat tunnustusta. Jos kirkkojärjestys on sinettisormus, on tunnustuspykälä siinä oleva sinetti. Sinetti on sormuksen olemassaolon varsinainen syy, sormus on toissijainen, joskin välttämätön.
Siksi pappisvalani sitoo minut tunnustukseen ja sen konkreettiseen muotoon, tunnustuspykälään ehdottomasti. Koska kirkkojärjestyksen osat ovat toisiinsa ja kokonaisuuteen nähden selvästi eri asemissa, voi teoriassa ja käytännössä tulla ristiriita menettelytapojen ja itse asian välille. Siksi vala sitoo minut myös menettelytapoihin, kirkkojärjestyksen sekundääriseen osaan, mutta ehdollisesti. Toisin sanoen: kuuliaisuus tunnustukselle voi joskus vaatia kuuliaisuuden epäämisen esivaltaa ja esimiehiä kohtaan.
Kirkkolain systematiikan kannalta pappisvalalla on erottamaton yhteys tunnustukseen. Kysymys pappisvalasta asettuu tunnustuskytkennän tähden kirkkolainsäädännön ja kirkko-oikeuden ytimeen. Pappisvala saa sisältönsä ja mielekkyytensä vain sen uskon ja opin säilyttämisestä, johon kirkko on sitoutunut. Tunnustuspykälässä ilmoitetun ja määritellyn uskon tunnustaminen on ymmärrettävä käsketyksi, koska juuri se eksplikoi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkona ja antaa sille sen luterilaisen identiteetin. Vastaavasti Raamatun ja tunnustuksen vastainen teko tai muu toiminta on katsottava kielletyksi.
(Lainaus A. Seppäsen yllämainitusta lausunnosta. Korostus alkuperäinen)
Asiani esittelyssä piispa Repo viittaa vain valani siihen osaan, joka kohdistuu kirkkojärjestyksen sekundääriseen osaan. Olen kuitenkin toiminut valani varsinaisen kohteen, tunnustuspykälän ja valani pakottamana. On huomattava, että tunnustuspykälä ja tunnustus itse ovat tarkoitetut yksiselitteisiksi. Niiden sanamuotojen takaa tai yläpuolelta ei tule eikä tarvitse etsiä merkityksiä.
Valan olemukseen kuuluu, että valan vaatinut osapuoli (kirkko) pitäytyy itsekin valan kohteeseen (tunnustus), muuten vala on mieletön ja tyhjä. Kysymyksessähän ei ole henkilöön eikä instituutioon kohdistuva uskollisuuden vala.
Asiaan liittyvä huomautus, joka asettaa kirkon ongelmalliseen valoon valan ja lupauksen vaatijana:
Kirkko muutti tunnustuspykälän sisältöä vuonna 1993 poistamalla lauseesta kaikkea oppia ja elämää kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan, sanan ”elämää”. Lause kuuluu nykyisessä muodossaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Kysymyksessä ei ole vain sanamuodon, vaan asian muutos. 1985 vannomani valan kohde on toinen. ”elämää”-sanan poistaminen johtuu tietystä teologian muutoksesta ja se on tehty huolellisesti harkiten. Tällaista muutosta ei valan vaatija voi tehdä mitätöimättä itse valaa.
Itse olen kuitenkin päätellyt, että koska ne tunnustuskirjat, joihin tunnustuspykälässä viitataan, sisältävät myös Lutherin molemmat katekismukset ja Yksimielisyyden ohjeen, voin katsoa, että kirkkomme tunnustautuu – ehkä nolens volens edelleen siihen, että Jumalan sana on myös elämänvaelluksemme, ”elämämme” ylin tuomari ja ohje.
Olen vannonut uskollisuutta Jumalan sanalle ja luterilaiselle tunnustukselle, en kirkolle enkä esimiehilleni, joille olen tietenkin kuuliaisuuteen velvollinen, elleivät he itse toimi tunnustusta vastaan.
Ensimmäinen, vuonna 1986 tehty päätös vihkiä myös naisia pappisvirkaan on Jumalan sanan ja kristikunnan lähes 2000-vuotisen vakaumuksen ja käytännön vastainen, käytännön, jota edelleen ylivoimaisesti suurin osa kristikuntaa noudattaa.
Toinen tunnustuksen vastainen päätös oli yhtäältä kirkolliskokouksen vuonna 2010 piispainkokoukselle antama tehtävä laatia ”pastoraalinen ohje vapaamuotoisesta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan” ja toisaalta piispainkokouksen suostuminen tähän tehtävään laatimalla kyseinen ohje v. 2011. Piispojen olisi pitänyt ehdottomasti kieltäytyä tästä Jumalan sanan vastaisesta tehtävästä, antaahan mainittu ohje kirkollisen muodon synnin harjoittamiselle. (Vaikka ”ohje” ei puhu expressis verbis homoseksuaalisista suhteista, tiesi piispainkokous itse, samoin kuin koko kirkollinen ja maallinen julkisuus, mistä on kysymys. Kaikki muu tulkinta on saivartelua.)
Ensimmäisen, v. 1986 päätöksen tehdessään kirkko antoi ymmärtää, että ne, jotka pitäytyvät kristikunnan yleiseen ja aikaisemmin yhteiseen käsitykseen pappisvirasta, saavat kuitenkin kirkossa kotipaikkaoikeuden. Kun myöhemmin kirkon käytäntö on muuttunut, ovat monet kristityt joutuneet kodittomiksi.
Toinen, vuoden 2011 päätös taas on aiheuttanut sen, että tunnustukseen pitäytyvät kristityt ovat menettäneet luottamuksensa piispoihin. ”Miten voin pitää sellaisia piispoja ja pappeja sielunpaimeninani, jotka puolustavat homoseksuaalista käyttäytymistä tai eivät ainakaan sanoudu irti virkatovereittensa harhasta tässä asiassa.” Näin totesi murheissaan muuan perheenisä, joka oli uskollisesti vienyt koko perheensä joka pyhä kirkkoon eikä voinut sitä enää omalla paikkakunnallaan tehdä.
Koska kirkkomme johto on toiminnallaan tehnyt osan kirkkokansasta kodittomaksi, vaativat Jumalan sana, tunnustus, pappisvalani ja -virkani minua osallistumaan näitten kristittyjen kokoamiseen armonvälineitten ääreen. Tätä tarkoitusta varten on perustettu seurakuntia, jotka pitäytyvät luterilaiseen tunnustukseen. On mahdotonta ajatella, että kirkkojärjestyksen sekundäärinen osa olisi sillä tavoin sitova, että nämä kristityt voitaisiin tunnustuspykälästä piittaamatta jättää joko heitteille tai sellaisten kirkkojen ja suuntien varaan, joiden tunnustus ei ole luterilainen ja on siis Raamatun vastainen.
Seurakuntia johtamaan, paimentamaan ja ruokkimaan on Jumalan sanan ja luterilaisen tunnustuksen mukaan vihittävä pappeja. Koska Suomen kirkon piispat kieltäytyvät vihkimästä näille seurakunnille pappeja, on tullut välttämättömäksi hoitaa asia muulla tavalla. Luterilainen tunnustuksemme velvoittaa tähän.
Kirkkomme piispat ovat toiminnallaan osoittaneet välittävänsä median mielipiteestä, ajanhengestä ja omasta asemastaan enemmän, kuin orvoksi jääneistä kirkon jäsenistä, jotka ovat uskollisesti käyneet kirkon jumalanpalveluksissa ja sydämensä halulla kävisivät edelleen. Tämä joukko ei ole joutunut kirkon vieroksumaksi omaksumansa jonkun uuden opin tai villityksen, vaan Suomen kirkossa tehtyjen muutosten takia. Millä perusteella kirkon johto katsoo voivansa jättää nämä karitsat vaille armonvälineitä? Vaikka se on hyväksynyt esim. naisten pappisvirkaan vihkimisen, sen on myönnettävä vähintään, että on täysin legitiimi teologinen kanta torjua naispappeus – muutenhan se joutuisi pitämään suurinta osaa kristikuntaa harhaoppisena. Kirkon johto on kuitenkin päättänyt kyynisesti, että näiden kristittyjen asia ei kuulu sille: ”Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.” (Mat. 27:4) Se on jopa useaan otteeseen kehottanut heitä eroamaan kirkosta.
Koska kirkkomme johto katsoo ylimielisesti, ettei virkakysymystä voi pitää omantunnon asiana, se ei välitä niistä, joille oppi ei ole muutettavissa ajanhengen mukaan. Kirkkomme tuntuu huolehtivat jopa muslimien kokoontumismahdollisuuksista enemmän, kuin näiden, tunnustukseemme ja kirkkomme vuosisataiseen käytäntöön pitäytyvien pääsystä armonvälineitten osallisuuteen. Eikö kirkkomme enää uskokaan, ”että Jumala ei tahdo olla tekemisissä ihmisten kanssa millään muulla tavalla kuin sanan ja sakramenttien välityksellä.” (Schmalkaldenin opinkohdat)
Jos kirkon johto olisi toiminut oikeitten paimenien tapaan, ei lähetyshiippakuntaa sen enempää kuin sen piispaakaan olisi tarvittu. En pyrkinyt nykyiseen asemaani, mutta kun minut kutsuttiin näiden seurakuntien perustaman hiippakunnan piispaksi, en edellä kuvatun asiantilan takia olisi hyvällä omallatunnolla voinut kieltäytyä. Juuri pappisvalani velvoitti minut osallistumaan näiden seurakuntien ja niiden pastorien tukemiseen.
Perinteisesti kristikunnassa on opetettu ja ymmärretty, että pappeudesta voi päästä vain kahdella tavalla: 1. pappi kuolee tai 2. pappi todetaan harhaoppiseksi. Mutta jos oikeassa opissa oleva erotetaan pappeudesta, teologisesti hänen pappeutensa pysyy. En ole levittänyt harhaoppeja julkisesti enkä salaa. Olen myös virassani noudattanut ja käyttänyt kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia ja osoittanut esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta. En siis ole rikkonut pappisviran velvollisuuksia valani ja kirkkojärjestyksen tarkoittamassa mielessä. Tuomiokapitulilla ei ole perusteltua syytä rangaista minua, varsinkaan riistämällä minulta pappisvirkani.
Keravalla 22.07.2013
Risto Soramies
Suomen evankelisluterilaisen lähetyshiippakunnan piispa
Minä Risto Matti Soramies lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan,
*olen uskollisesti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa,
*niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja.
*Minä tahdon myös kaikin tavoin ahkeroida ja uskollisesti harrastaa Jumalan sanan oikeata opettamista sanankuulijoilleni
*ja pyhiä sakramentteja Kristuksen säätämisen mukaan hoitaa,
*sekä jumalisuuden harjoitusta keskinäisessä rakkaudessa
*ja kaikin puolin hyvää, rauhaisaa ja kunniallista vaellusta opilla ja esimerkillä vahvistaa ja edistää.
*Niin ikään tahdon uskollisesti noudattaa ja käyttää kirkon lakia ja voimassa olevia asetuksia,
*tunnollisesti täyttää virkatehtäväni ja osoittaa esimiehilleni velvollisuuden mukaista kuuliaisuutta,
*virkakumppaneille veljellistä hyväntahtoisuutta, sanankuulijoilleni altista palvelusta ja kaikkea kohtuutta.
*Kaikkea tätä minä tahdon rehellisesti noudattaa niin kuin oikean papin tulee ja sopii, niin että siitä voin vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.
