Jo muutama vuosi sitten erosin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Asia pohditutti pitkään, jollain tasolla jopa useita vuosia. Päätös ei ollut helppo ja se laittoi miettimään asioita syvällisesti.
Pohdinnassa oli mm., onko irtautumiseni kansankirkosta samalla ero koko kristillisestä uskosta. Tuleeko minusta luterilaisen kirkon taholta saamani kasteen kieltäjä ja olenko sen jälkeen Jumalan sanan edessä luopio tai peräti ”pakanaa pahempi”?
Mielessä kävi myös jonkinlainen häpeän tunne siitä, että joudun tekoni vuoksi ns. kirkosta eronneitten osastolle. Olen sen ajan lapsi ja kasvanut siihen, että kirkkoon kuulumista pidettiin jonkinlaisena ihmisen arvon ja jopa uskottavuuden mittarina tai takeena riippumatta siitä, mitä kristillinen usko hänelle todellisuudessa merkitsi. Kirkkoon kuuluva kantoi hyväksytyn leimaa, mutta kirkosta eronneessa oli häpeätahra. Hän oli joko jumalankieltäjä tai johonkin kummalliseen harhaan höyrähtänyt. Suostuisinko siis ottamaan vapaaehtoisesti itseeni häpeäleiman ja menettämään jäsenyyden suurta arvostusta nauttivasta yhteisöstä, jossa itsekin olin jonkin verran toiminut?
Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin eroon, koska vaakakupin toisella puolella oli asioita, joilla oli oman kristillisyyteni kannalta paljon painavampi merkitys.
En ole koskaan joutunut asettamaan kyseenalaiseksi luterilaista uskonkäsitystä. Tosin olen sen sisällä liikkunut lähtökohtiini nähden paljonkin, mutta luterilaisuuden ulkopuolelle en ole koskaan tuntenut tarvetta mennä. Vaikka erosin Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, itse luterilaisesta uskonkäsityksestä en ole eronnut. Päinvastoin se on vain entisestään vahvistunut.
Omalla kohdallani suurin syy eroamiseen oli ehdottomasti se, että koin kansankirkon luopuneen pitkälti omasta perustastaan eli Jumalan sanasta. Jumalan sanan aseman kristillisessä kirkossa tulisi olla kaikkein tärkeintä ja siitä tulisi pitää kiinni vaikka kaikki muu menisi. Edes kansansuosion romahtaminen tai yleisen mielipiteen vihamielisyys kirkkoa kohtaan ei saisi aiheuttaa liukumia sanan ehdottomasta auktoriteettiasemasta. Loppujen lopuksihan vain aito ja puhdas Jumalan sana ja siitä kiinni pitäminen antaa oikeutuksen koko kirkon tai seurakunnan olemassaololle. Sen tähden muut menköön, sana säilyköön. Ellei näin ole, koko kristillinen pelastussanoma menettää merkityksensä. Vain usko Jumalan sanan muuttumattomuuteen ja kaikki ajat kestävään totuuteen kykenee varjelemaan kirkot ja seurakunnat käymästä harhaan ja tuomasta niiden sisälle Jumalan sanan vastaisia asioita.
Nykykirkon toiminta on saattanut monet hämmennyksen valtaan. Syvästi luterilaisen käsityksen omaavista ihmisistä on tullut omassa kirkossaan ongelma. Heidät on luokiteltu kansankirkolle sopimattomaksi joukoksi. Ahdistuksissaan moni on katsonut parhaaksi lähteä.
Eron syynä tuskin kenenkään kohdalla on kuitenkaan se, että hän kokisi olevansa ihmisenä tai kristittynä jollain tavalla parempi muita ja hakisi sen vuoksi ikään kuin vertaistaan seuraa. Syntisyys seuraa ihmistä, olipa hän kansankirkossa tai sen ulkopuolella. Juuri ihmisen syntisyyden pitäisi olla se syy, minkä vuoksi Jumalan sanan tulisi säilyä jokaisessa kirkossa ja seurakunnassa puhtaana ja sellaisessa asemassa, mihin Jumala itse sen on tarkoittanut. Vain sillä varmistetaan, että meidän itse kunkin kohdalla säilyy mahdollisuus löytää armollinen Jumala.
Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin. Aito luterilainen usko ja tunnustus ovat yhä elossa. Niistä ei tarvitse luopua. Suomeen on syntynyt yhä kasvava luterilaisten seurakuntien verkosto, joissa pidetään kiinni Jumalan sanasta ja sen kaiken yli olevasta auktoriteettiasemasta.
Itse löysin Seinäjoella toimivan Luukkaan luterilaisen seurakunnan. Ensimmäinen käyntini siellä jo useita vuosia sitten oli vavahduttava kokemus. Pitkän kamppailun jälkeen istuin liikuttuneena tutussa luterilaisessa messussa ja sain polvistua turvallisella mielellä ehtoollispöytään. Monien kipuilujen ja ahdistusten jälkeen sen kokeminen oli kuin astuminen maailman myrskyisiltä meriltä suojaisaan poukamaan.
Urpo Rintala
Luukkaan seurakunnan jäsen
